2043. Suomen tiedepolitiikka ontuu

     Nyt meillä on kaiken sisäänsä imevä tutkimuspolitiikka.

     Tiedepolitiikan luonnin keskeisinä toimijoita olisivat opetusministeriö, Suomen Akatemia ja yliopistot. Hallitus rahasäkin vartijana on vaikeuttanut koko tutkimusalaa huomattavasti. Aivovienti on tosi asia (mm Hämeen-Anttila)). Opiskelijoita lähtee ennätysmäärä palaamatta enää Suomeen. Tämä tekee erittäin kipeää tutkimuksellemme, koska lähtijät palatessaan ovat ennen tuoneet mukanaan uudenlaisia ideoita ja teknologiaa mm syövän tutkimuksessa (Westermark).

     Suomen Akatemia on perinteisesti toiminut tutkimusprojektien salkunhoitojana, ja toimii edelleen. Sen toimintatapoihin on moneen kertaan yritetty parannuksia, mutta edelleenkin sitä vaivaavat nurkkakuntaisuus, hyväveliverkostot ja tahmeus niin uuslinjauksissa kuin sisäisessä toiminnassa.

     Akatemian perustutkimuksen rahoitusosuus on laskenut leikkausten takia vuosi vuodelta. Perustutkimushankkeissa sen osuus on 15-20 %. Loppurahoituksen hankkiminen jää tutkimuksen johtajan tehtäväksi. Ei ole kovin motivoivaa kerjätä yksityisiltä rahaa ja samalla johtaa 10-henkilön lahjakkaan tutkijan ryhmää, joka elää jatkuvasti toimeentulon hiipumisen vaarassa (Yle a-studio 11.1).

     Hallitus ei näytä ymmärtävään perustutkimuksen tärkeyttä. Se ei ole onnen kauppaa kuten kullan etsintä on, vaan kokonaistasolla tulee varmasti tulosta. Kun perustutkimusprojektit ja soveltava tutkimus toimivat lähiyhteistyössä jopa paikallisesti lähekkäin, innovaatiota syntyy puolin ja tosin (Westermarck). Nyt tilanne ei ole ihanteellinen, vaan pirstaleinen, mikä osin johtuu yliopistojärjestelmän rakennevioista ja osin luonnollisesta syystä, hakeutumisesta sinne missä resursseja on.

     On erittäin kummallista tuhlata varat maakuntohallintoon ja toivottomaan soteen sen sijaan, että varat pantaisiin tutkimukseen. Tarvitaan hyväksyttyä ja kaikkien tiedossa olevaa modernia tiedepolitiikkaa. Se antaisi tutkijoille raamit ja rahoituksen, jolloin valtio voisi jättää tutkijat rauhaan tutkimusprojektiensa kanssa.

    Kun yliopistojärjestelmän saneeraus joka tapauksessa tarvitaan ja se on muutoin soteluokan projekti, mutta se on järkevä, se vaatii pitkän suunnittelu- ja  toteuttamisaikataulun. Siksi tiedepolitiikka pitäisi laatia jo nyt nykyisiin rakenteisiin ja hyväksyä rakennevikojen ongelmat. Muutoin vaarana on tieteemme surkastuminen.