833. Sitsemän tonnin kännykkä

Tällä välin Tupa-juna jyskytti Hollantilaistenteillä eteenpäin. Kehittämiskeskuksessa ei aiemmin ollut harjoitettu konsultointia samaan tapaan kuin Tupa-ryhmä teki nyt. Se vastasi – niin ainakin uskoimme – yksityisen sektorin konsulttiyrityksen toimintaa. Tupan konsulttien ulkoiset maneerit, kuten taksien melko vapaa käyttö ja niiden pöllähtäminen pihaan, herättivät kateutta ja saivat käytävillä vinoja hymyjä huulille. Ostamamme 7 000 markan käsipuhelin herätti ihmettelyä, ihailua ja kateutta. Kapinetta pidettiin ryhmän toimistossa ja sen sai ottaa mukaansa varauslistalla, kunhan palautti illalla. Vastapainona vapauksillemme hankimme 4 miljoonan markan vuositulot kehittämiskeskukselle. Mielestämme vastuumme oli myös suuri. Valtion budjettiuudistuksen toteutuessa virastoihinhan oli saatava tulosbudjetointi. Tupa oli tätä varten.

Kolmasosa työajastani meni Tupan johtamiseen ja sen sisäiseen hallintoon. Erityisen turhauttavaa oli pitkien palkankorotusmuistioiden kirjoittaminen ja vahtiminen, etteivät ne unohtuneet päälliköiden pöydille. Jokaisen tupalaisen kanssa käymissäni tulosneuvotteluissa sovin, mitä kultakin odotin, tiedustelin, mitä keskustelukumppanini minulta odotti ja mitä tukea tarvitsi. Konsulteilta, joilta voi vaatia markkamääräisiä laskutustavoitteita, ne kirjattiin ylös. Tärkein johtamistehtäväni oli kuitenkin pitää ryhmässä yllä sisäistä eheyttä, joka auttaisi innovatiivisen eteenpäin vievän työotteen syntymistä ja säilymistä. Yksin en olisi tähän pysynyt, vaan siinä auttoivat sanattomalla sopimuksella kokeneet, elämää ymmärtävät ryhmän konsulttikollegat. Tupan tukiryhmän merkitys jäi vähäiseksi. Se kyllä kokoontui, mutta sen jäsenet puhuivat hieman yhteen sopimatonta kieltä sen todellisuuden kanssa, jossa tupalaiset käytännön työnsä tekivät. Tarkoitus oli hyvä, mutta kohtaaminen ontui.