Seminaarin päätyttyä keväällä 1985
aloin taas luennoida ja konsultoida virastoissa. En varsinaisesti tiennyt, oliko
siitä kenellekään hyötyä. Itse sain esityksistä korvausta normaalin tuntipalkan
verran. Johtamisoppeja verotarkastajille ja ulosottajille päähän takoessani en saanut
mitään veronkierron ihmetärppejä, mutta hyviä lounaita ja juttuja Tallukassa ja
Karelia-salissa kyllä tarjottiin. Poliisiopiston selkeiden rutiinien mukaan kouluttajan
oli helppo toimia menemällä ennen luentoa opettajanhuoneeseen kenenkään kyselemättä
mitään, pitämällä luento tietyllä numerolla merkityssä salissa ja lähtemällä luennon
jälkeen pois. Sen sijaan Tullilaitoksessa ovella oli heti vastassa johtaja,
joka ohjasi saliin ja suoritti esittelyn. Valtioneuvoston paviljongin suuressa
väljyydessä oli helppo puhua. Kerran olin menossa puhumaan poliisin arvoista Uudenmaan
läänin uusiin tiloihin ja juuri ennen luennon alkua onnistuin kävelemään päin lasiovea.
Otsaani nousi ilkeä, verinen kuhmu, jonka syntyperää jouduin ensitöikseni selittämään.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti