Oliko sittenkin niin, että johtamisen nyanssit ratkaisevat sen jälkeen, kun kaikki johtamisen muut muodolliset menetelmät olivat paikoillaan? Sibelius-Akatemian oppien mukaan piti soitta hiljaa, että kiinnostuttiin. Näinkö oli myös johtamisessa? Toinen mieltäni askarruttava kysymys oli, miten jakaisin konsultoinnin eri luokkiin. Ei sitä yhtenä möykkynä voi käsitellä. Päädyin lähes kahteenkymmeneen erilaiseen konsultin rooliin, jotka pohjautuivat omista konsulttikokemuksistani.

Isäni hoitolaitosasioita ajaessani olin samalla kirjoitellut pari ensimmäistä lukua kirjaani. Tulin siihen tulokseen, että jos en käsitellyt heti alussa johtamista ja sen työkaluja, lopputeksti jäi irralliseksi, ilman yhteyttä organisaatioiden perustarkoitukseen. Johtamistapakysymys askarrutti minua eniten. Itse kuuluin osallistuvan johtamistavan koulukuntaan, mutta kokemukset eivät suinkaan aina puoltaneet tällaisen tavan käyttämistä. Jyrkät otteet olivat joskus paikallaan. Joka tapauksessa johtamisen pääprofiilina piti olla vastuuta ja tietoa jakava johtamien, joka tarpeen mukaan vei päättäväisesti, jopa käskemällä asiat päätöksiin. Mutta sanottu oli pelkkää fraseologiaa ja toistettu tuhansissa eri yhteyksissä.

Isän joutuminen Lauttasaareen oli hiuskarvan varassa. Viimeisen soittoni aikana vanhusten sijoittajalle isä oli istunut Mehiläisessä jo vaatteet päällä tavarat muovikassissa odottamassa kuljetusta sinne. Lopuksi sijoittaja tuhahti: ”Menköön sitten Herttoniemen vanhusten keskukseen. Sieltä vapautui yksi paikka toisen kerroksen dementiaosastolta. Kerroksessa haisee pahalta, kun koko osasto on ollut kaksi viikkoa ripulitaudin riivaamana”, päätti nainen puhelun.

        Konsultin käyttö tulee kyseeseen, kun organisaation menestymisen kannalta tärkeä ongelma on riittävällä varmuudella havaittu ja *omaa osaamista on, mutta se on sidottu muihin tärkeisiin tehtäviin eikä omaa osaamista kannata lisätä *omaa osaamista ei ole eikä sitä kannata hankkia *tarvitaan ulkopuolisia näkökulmia, osaamista ja totutuista tavoista poikkeavia ratkaisuja.

Pitkän tinkaamisen jälkeen isä pääsi tilapäisesti Mehiläisen sairaalan entisen synnytysosaston tiloihin neljän hengen huoneeseen kaupungin ostopaikalle. Huone oli ahdas. Rollaattori piti jättää käytävälle, jossa oli pikku koppero koko oston yhteisenä vessana. Isällä ei ollut käsitystä, missä hän oli. Mies oli vahvasti sitä mieltä, että hänellä oli sirpale päässä ja että hän oli kenttäsairaalassa. Kun häntä oltiin muutaman kuukauden päästä taas siirtämässä, nyt Lauttasaareen kuuden hengen huoneeseen, kieltäydyn jyrkemmin kuin olisi tarvinnut. Varmemmaksi vakuudeksi sanoin puhuvani edunvalvojan ja Vennamon nimissä.

Herttoniemen sairaalan osastolääkäristä oli minulle tullut jo niin tutuksi, että lähes vilkuttelin hänelle tullessamme vastaan sairaalan käytävillä. Isä oli hoidossa yli kuukauden veriarvojen seilatessa sinne tänne ja keuhkojen pihistessä viikkokausia. Mies oli horjuvassa kunnossa. Kun yhtenä päivänä tuttu sosiaaliohjaaja oli jälleen isää passittamassa sairaalasta pois, kimpaannuin täysin harkinnasta huolimatta ja käytin epäkorrektia kieltä puhuessani dementiakodista. ”Mies ei mene sinne enää!” Nainen ei pyytänyt minua enää huoneeseensa, vaan lupasi keskustella kaupungin vanhushoidosta vastaavan johtajan kanssa.

   Rinteen ei kannata rynnätä kentälle kuin aropupu. Se olisi tietenkin käytännön läheistä toimintaa. Parempaa ja yhtä käytännön läheistä on kehittää ja syventää - luottamus miesten avulla - yhteistyötä pkt-yritysten kanssa. Tämä työn pitäisi olla työllistämisvetoisempaa kuin pelkkä paikalliset sopimusneuvottelut. Näin Rinne pääsi myös irti liiallisesta SAK:on sitoumisesta. Talousviisaat ovat juuri suositelleet valtion investointien lisäämistä. Asuntotuotanto on mainittu lupaavana kohteena. Tämäkin sopii ainakin retoorisella tasolla Rinteen kaavailuihin valtion työllistämisestä. Rinteen on turhaa nyt jäädä pohdiskelmaan periaateohjelmia tai sitä, kumpi on parempi: työvoiman tarjonnan vai kysynnän lisääminen.

Kesken tulevaisuuttani koskevan pohdintojeni dementialalaitoksen johtaja soitti. Heti kun kuulin hänen äänensä, pahat epäilykseni heräsivät. Hän kertoi värittömästi isäni pudonnen taas vuoteestaan, mutta lisäsi nopeasti: ”Ei mitään vakavaa ole tapahtunut”. Isä oli viety Malmin terveyskeskukseen tutkittavaksi. Veriarvot olivat huonot ja mies oli edelleen langanlaina. Mennessäni seuraavana päivänä häntä katsoaomaan hätääntynyt sairaanhoitaja ei löytänyt miestä mistään. Lopuksi hän epäröi, onko miestä tänne tuotukaan. Etsinöjen jälkeen mies löytyi - ties mistä –   yhdestä varastomaisesta huoneesta. Isä ei puhunut mitään ollen vailla käsitystä missä oli. Koska mies oli lähes eloton, hänet vietiin seuraavana päivänä kaupungin sairaalaan.

Niihän minä luulin, ettei sairaalareissu ollut pikakeikka. Rautakoura sosiaaliohjaaja osastolääkärin avustuksella passitti kuitenkin isän tuttuun dementialaitokseen. Selatessani muistelmieni käsikirjoitusta dementialaitoksen sänkyn reunalla muisitiini pulpahti yhteiskouluun pyrkimiseni. Sanelun mukaan kirjoittamisesta ei tullut mitään. Vastikään Haapajärvelle tullut maisteri Elsa Kettunen kierteli pulpettien väleissä ja ihmetteli kovalla ja kirkkaalla äänellä kirjoitustani ja jäi lopuksi seisomaan pulpettini viereen. ”Kirjoittakaa maa on niin kaunis. Oletteko kuuro!” Kirjaimet menivät sekaisin ja jälki oli sen mukaista. Sitten hän totesi painavalla äänenpainolla, että minua vaivaa sanasokeus.

Kaikenlaiset vähääkin nykyistä tehokkaammat valmennukselliset toimenpiteet lainsäädännön tason nostamiseksi olisivat mitä tervetulleimpia. Samoin henkilöstöjohtamisen esiin nostamien oli hyvin tähdellistä, jopa välttämätöntä. Atk-koulutuksen tarpeellisuudesta oltiin yhtä mieltä, mutta kun jokaisella sektorilla oli omat järjestelmänsä, konsernitason atk-koulutustarve supistui toimistojärjestelmän koulutukseksi. Se tarjosi kuitenkin hyvin suppean näkökulman.

Aloin välittömästi ottaa selville, miten edunvalvojaksi pääsi. Soittaessani Helsingin käräjäoikeuteen sain selkeät ohjeet.  Isän nimen saaminen paperiin oli monimutkainen toimenpide hänen epäillessä kaikkia, välillä harhaillen omissa maailmoissaan. Juuri ennen harakanvarpaidensa piirtämistä hän oli varma, että touhumme oli osa keskusrikospoliisin häneen kohdistuvaa vakoiluhanketta. Hänet aiottiin myrkyttää, koska oli ollut mukana asekätkentäjutussa. Konepistoolit oli kätketty juuttisäkkeihin Pennalan perunakuopan betonilattian alle. Tämän salahankkeen kuultuani aloin toimia entistä tarmokkaammin edunvalvonta-asiassa. Soitin käräjäoikeuden tutulle tuomarille ja lupasin liittää hakemukseeni taloudellisten kykyjeni havainnollistamiseksi ministeri Pekka Vennamon kirjeen, jolla hän oli määrännyt minut toimimaan valtion ravitsemuskeskuksen tilintarkastajana. Tätä minun ei tarvinnut myöhemmin katua.

Iltapäivän aurinko oli luonut jo varjonsa Kasarmikadulle, kun kesken uuden kirjan miettimispuuhieni isän pankista Herttoniemestä soitettiin ja pyydettiin käymään siellä. Laiha ja jäntevältä vaikuttava silmälasipäinen naisjohtaja kertoi määrätietoisesti asiansa. Hänelle oli isän hoitolaitoksesta lähetetty epäilyttävä valtakirja käyttää isään tilejä. ”Isänne allekirjoitus on omituinen. Sitä on jälkikäteen korjailtu.” Johtaja lähes käski minun ryhtyä isäni edunvalvojaksi. Kun vain istuin naisen edessä ääneti lakki kourassa, hän ärähti: ”Hakekaa siihen käräjäoikeuden päätös, ennen kuin maistraatti määrää aivan sivullisen ihmisen. Silloin ette tiedä, miten isänne varoja käytetään.”

Siirtyminen Espalta Kasarmikadun tiloihin sujui ripeästi, kun vahtimestarit siirsivät kärryillään tavaroitani kadun yli juoksujalkaa. Muuttomatka oli vain viitisenkymmentä metriä. Kerros oli suuri ja kolkko. Sen Esplanadin puoleisessa päässä toimi ministeriön integraatioyksikkö, joka käänsi suomenkielisiä säädöksiä englanniksi. Koska heräsin jo ennen viittä, lähdin kahvit juotuani puoli kuudelta töihin. Sain pysäköityä autoni sisäpihalle ministeriön paikoille, mitä muut hieman kadehtivat, koska eivät tienneet aikaista töihin tuloani. Heti aamulla ani varhain, kun vireys oli hyvä, työstin uutta kirjaani lueskelemalla aihetta käsitteleviä artikkeleita, tutkiskelemalla alan kirjoja ja kirjoittamalla pohjatekstejä. Enimmäkseen sain olla omassa rauhassa; vain siivooja kolisteli aamutunteina naapurihuoneissa ja vahtimestari toi pari kerta päivässä postin.

Keskusteltelin asiasta kansliapäällikön kanssa. Hän suhtautui minuun ymmärtäväisesti. Hän esitteli kotvan kuluttua hymähtäen pöydällään seisovaa komeaa standardia, jonka Kiinan valtuuskunta oli antanut hänelle muistoksi Suomen tekemästä työstä maan oikeusjärjestelmän ja perusoikeuksien kehittämisestä. Laadin hakemuksen osa-aikaeläkkeelle pääsemiseksi. En osannut etukäteen ajatella, kuinka suuresti se tuli muuttamaan elämääni. Se että olin töissä viikossa vain tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin, etäännytti minut osaston päivittäisjohtamisen ytimestä. Tämä ei ollut kenenkään syytä, sillä kiireisessä tietotulvassa jokaisen piti itse huolehtia tiedon saatavuudesta. Ei sitä voinut jättää toisten harteille, sillä heillä oli omat aikataulunsa ja tehtävänsä eikä minun informointi.

Muutaman vuoden päästä täyttäisin 60 vuotta. Tämä ei objektiivisesti ottaen ollut mikään poikkeuksellinen seikka ihmiselämässä eikä sen pitäisi vaikuttaa merkittävästi sellaiseen työntekoon, jota minä ja monet muut tekivät. Mutta jokin selittämätön alakuloisuus ja tekemisen päämäärättömyys vaivasivat sisintäni. Valittaessani nuorelle Mediviren naislääkärille aluksi selkävaivojani, hän totesi jalkojeni vielä liikkuvan, mihin sanoin – näin jälkikäteen ajatellen – epäystävällisesti, että lausunnossa oli liian vähän ajatusta mukana. Hän määräsi lopuksi verikokeisiin. Kun niistä ei mitään kummallista löytynyt, nainen kehotti viettämään säännöllistä elämää ja lisäämään liikuntaa.

Olin ainoa luennoitsija. Luentosali oli täynnä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, mitä minulle piti tehdä. Ei ollut esittelyä, mikrofonien testausta eikä tulkkauksesta sopimista. Oli vain kaksi vastakkain: minä ja täysi sali. Otin lopuksi mikrofonin kaulaani ja esittelin itseni. Kuulokkeisiini tuli heikko pätkivä, kimeä naisääni, joka puhui huonolla suomenkielellä jostain kytkösongelmasta. Luultavasti nainen lopulta kirosi, koska korotti entisestään ääntään ja katkaisi linjan. Katsahdin eturivissä istuvaan yhteyshenkilööni, ja hän nyökkäsi. Käsitin sen merkiksi jatkaa esitystäni. Asetin piirtoheittimelle rivakkaa tahtia kalvoja. Loppupäivän vedin ohjelman rutiininomaisesti minuutilleen läpi seuraamalla aikaa pöydälle asettamasta rannekellostani. Esitykseni päätyttyä pääkoordinaattori, hänen naispuoliset apulaisensa ja minä seisoimme hetken kehänä aulassa. Kädestäni putosi papereita lattialle. Kipeän selkäni takia en voinut niitä nostaa ylös, jolloin ne jäivät lojumaan sinne. Vi...

          Virolaisen HeiVälin konsulttiyhtiön omistajat Tõnu Hein ja Kaido Väljaots ottivat yhteyttä ja pyysivät tapaamista. Kokous järjestin oikeusministeriössä. Heitä kiinnosti erityisesti konsernijohtamisen toteuttaminen Suomessa. Mielenkiinnolle oli hyvät perustelut. Kyse oli siitä, miten Viron pitkään pakko-ohjattu hallinto muutettiin eri hallinnon tasolle toimintavapautta antavaan suuntaan. Ei ollut siis haasteista puutetta. Neuvotteluissa sovimme, että ryhtyisin konsultoimaan heidän valtiovarainministeriötään ja tulisin pitämään päivän seminaarin kirjan aiheista ministereille ja korkeimmille virkamiehille. Kaikki tuntui viimeisen päälle pedatulta. Uusi päällikköni Erkki Hämäläinen antoi Viron-reissulle luvan. Minua vuosikymmeniä vaivannut selkäkipu äityi niin pahaksi, että laivalla joudin makaamaan selälläni hytin lattialla koko matkan. Illalla tullessani selkä kierossa Viru-hotelliin muistutin turpiinsa saanutta kaljupäistä gangste...

Käydessäni isän dementiakodissa se vaikutti hyvin hiljaiselta eikä siellä näkynyt juuri koskaan muita omaisia tai hoidettavia. Alakerran oleskelutila oli autio, ja harjoittelijat kolistelivat astioita keittiössä jännittynyt ilme kasvoillaan ja pälyillen pelokkaana satunnaista tulijaa. Johtaja ehdotti isän virallisen osoitteen muutamista sinne, koska tällöin asioita olisi helpompi hoitaa. Kieltäytyessäni hän kohautteli hartioitaan viskaten lehden äkäisesti pöydälle. Ihmetellessäni lääkelaskujen suuruutta hän kertoi heidän oman lääkärinsä määränneen lääkkeitä. ”Hän on kokenut mies ja oppinut tuntemaan potilaansa, kun tekee tänne viikkokierroksensa.” Ei auttanut vaikka, kuinka väitin vastaan, ettei isällä ollut epilepsiaa. ”Kyllä on. Tämä todettiin Malmin terveyskeskuksessa viime viikolla.”

           Monimutkaisen maannitelun jälkeen isä saatiin sisään, jonne säikähtänyt, henkilökuntaan kuuluvalta näyttänyt nuorimies seurasi meitä.Huoneilman seassa haiskahti imelän lämmin asumisen lemu nuoren miehen viitatessa hätääntyneenä meitä puisia kierreportaita kohti. Niiden kipuaminen isälleni näytti mahdottomalta tehtävältä. Nuori mies oli kuitenkin jo tottuneesti neuvomassa, mihin milloinkin jalka ja käsi oli pantava, jotta kiipeäminen onnistuisi. Ihmetellessäni, miten isä saatiin alas portaita, nuori mies ei vastannut, vaan availi jo yläkerran ovea kuin krematorion hoitaja luukkuja. Mitättömän pienessä huoneessa oli juuri senkokoinen ikkuna, että kunnan terveystarkastaja sen nipin napin hyväksyisi. Vuode oli kapea ja kova kuin tiiliskivi vailla mitään houkuttelevuutta. Isän kasvot olivat elottomat, rinta vain kohoili ponnistuksen jäljiltä. Hän istui vuoteen reunalla katseen ottamatta kontaktia mihinkään. Sanoessani ...

        Isän pyörätuoli sidottiin invataksin lattiaan tiukasti kiinni. Taksi ajoi tottuneesti kovaa vauhtia, ja minun oli vaikea seurata autollani perästä. Pysähdyttyäni invataksin perään ja autosta noustuani etsin katseellani sopivaa rakennusta, jossa hoitolaitos toimisi. Näin kuitenkin vain hiljaisen puistomaisen kadun ja sen varrella uudehkoja omakotitaloja joukossaan kaksikerroksinen rivitalo. Siihen isääni alettiin päättäväisesti työntää molemmista kainaloista tukien. Betonisten ulkoportaiden tasanteella isä sanoi yhtäkkiä: ”Tänne minä en mene”, pannen kätensä ja jalkansa ovenkarmia vasten.

Nainen pani minut istumaan vastapäätä pöytäänsä eikä heti tiennyt, miten aloittaisi, vaan korjaili hiuksiaan kevein sormenvedoin. ”Tehän tiedätte verotietojen olevan julkisia. Isällänne on aika mukavat tulot ja korkotuloja ja omaisuutta on, joten pankkitalletuksia täytyy olla.” Hän piti pienen tauon ja jatkoi, mutristaen suunsa ankaraksi viivaksi. ”Tässä on pieni mahdollisuus ratkaista asia. Isänne voi päästä yksityiseen palvelutaloon. Sain juuri muutama päivä sitten tiedon sieltä vapautuneesta paikasta. Voi olla, että se on jo mennyt, mutta voin kysyä, jos haluatte.” Kysymykseeni paikan hinnasta sosiaaliohjaaja ei antanut suoraa vastausta vaan ehdotti vain, että kokeiltaisiin ensin ja katsottaisiin, oliko se sopiva. Pääsisihän sieltä pois, jos ei sopinut. Myönnyin hätäpäissäni tähän järjestelyyn, mitä tulin vielä monta kertaa katumaan.

Toipuminen oli ostolääkärin mielestä edennyt niin pitkälle, ettei hänen paikkansa enää ollut osastolla viemässä niukkoja vuodepaikkoja. Sosiaaliohjaaja oli pelottavan päättäväinen tavatessani hänet isän huoneessa. Mielessäni alkoi kyteä pelko, ettei hyvää seurannut nähdessäni isäni vähäiset tavarat pakattuna muovipussiin vuoteen päähän. ”Invataksi tulee kahdeltatoista hakemaan isäänne. Vielä on kierto. Katsotaan se.” Kysyin, mihin isä viedään. ”Mihin isänne koti on kadonnut”, yritti nainen olla leikkisä. ”Tämä mies ei mene kotiin”, sanoin yllätyksekseni. Nainen tuli hölmistyneen näköiseksi, mutta kivahti välittömästi. ”Mihin hän sitten menee? Kaupungin vanhainkoteihin ei missään tapauksessa pääse näin hyväkuntoiset ja näin pienillä pisteillä. Paikoista on hirveä pula. Kyllä te sen tiedätte”, jankutti nainen. Sanoin silmää räpyttämättä toimivani ison yhtiön markkinointipäällikkönä ja joutuvani matkustelemaan ympäri Eurooppaa ja jatkoin varmuuden vuoksi, ettei varaani voi paljon las...

Isä oli Herttoniemen sairaalan sairaskertomuksen perusteella selväjärkinen ja vahvaluontoinen mies, eikä hän suostunut kertomaan kenellekään arkielämänsä yksityiskohtia. Hänen soitti minulle harvakseen. Siksi hämmästyn hänen soittaessa ja kertoessa, että jalka oli lakannut kannattamasta ja oli nyt liikuntakyvytön. Mies otettiin Herttoniemen sairaalaan taas tutkittavaksi. Tutkimukset monimutkaistuivat isän väittäessä haavoittuneensa sodassa ja saaneensa kranaatinsirpaleen päähänsä.

Tiettynä päivänä tarkastajat saapuivat Herttoniemeen ihaillen aluksi komeita näköaloja. Toisella naisella oli lehtiö kädessään toisen tehdessä havaintoja. ”Täällä on amme! Pitää saada istuinlauta.” ”Niitä on sairaalassa”, vastasi lehtiönainen. Kävelin naisen perässä vessan ovelle ja katsoin seinällä riippuvaa käsisuihkun kahvaa ja kysyin: ”Miten isä ylettyy ottamaan suihkun käteensä, kun mies ei kunnolla pystyssä pysy edes tasaisella lattialla?” P uhujanainen vastasi: ”Pannaan yläpuolelle kahvaan narulenkki. Silloin ylettää. Tuohon poraatte kahvan, josta isänne voi ponnistaa seisomaan.” ”Hyvä, että on mikro. Se on turvallinen”, sanoi lehtiönainen. ”Mitä isä siinä lämmittää?” Nainen katsoi minua hetken kuin hevonen uutta veräjää: ”No mitä siinä mikrossa lämmitetään, halkojako?” Naisten tuomio oli tyly. Isä ei saanut tarpeeksi pisteitä vanhustenkotiin pääseminen.

Muutaman viikon kuluttua soitti talonmies ja kertoi, että isä oli viety sairaalaan. Isä oli päässyt ryömimällä puhelimen luokse ja soittanut talonmiehelle, joka oli hälyttänyt ambulanssin. Sairaalassa isä oli lähes tajuton, eivätkä lääkärit saaneet selville, mikä miestä vaivasi. Veriarvot olivat edelleen heikot ja liikkuminen omin jaloin toivotonta. Viikon päästä sairaalasta oltiin taas isää passittamassa kotiin, mutta enää harkintani ei estänyt kimpaantumista. Kielsin jyrkästi lähettämästä häntä mihinkään. Sosiaalityöntekijä vänkäsi vastaan ja kehaisi kotipalvelujen hyvyyttä ja oman kodin turvaa. Minua rupesi hymyilyttämään, mutta se hyytyi nähdessäni invataksin odottavan isää ulko-ovien edessä. Sain sovittua, että kaupungin sosiaalityöntekijät perehtyvät isän huusholliin ja arvioivat, miten hän selviäisi askareistaan.

Eilisiltaisessa Ylen suuressa vaalikeskustelussa yhdeksi teemaksi nousi, menöökö EU liittovaltiota kohti. Kysymystä voidaan jäsentää julkisen yhtymän käsitteillä. Keskeisiä yhtymän eri osien yhteensopivuuden parantamisessa ovat: yhtymän kuulttuuri ja arvot, ohjausjärjestelmä, politiikat ja strategiat, standardit, hankkeet, keskitetyt toiminnot ja yhtymän elimet. EU:ssa tämä voi tarkoittaa kuulttuuri ja arvot: länsimainen kulttuuri ja demokratia ohjausjärjestelmä: direktiivit, euro politiikat ja strategiat: esim. läheisyysperiaate, teollisuuspolitiikka, ilmastostrategia standardit: direrktiivit hankkeet: direktiivien valmisteluhankkeet keskitetyt toiminnot: esim. tilastot, rajavalvonta yhtymän elimet: itsenäiset valtiot, EU-parlamentti, komissio, EKP, pankkiunioni Hahmotelma on suuntaa- antava. Joku voi olla perustellusti eri mieltä. Se kuitenkin osoittaa, kuinka moniulotteinen asia EU on puhuttaessa sen liitovaltiorooli...

Huoneeseen mukana tullut hoitaja veti tottuneilla otteillaan isäni istumaan sänkyyn laidalle, ja pelkäsin, että isä kaatuu minä hetkenä hyvänsä. Yritin puhutella isää, mutta hän oli vaiti. Hoitaja pyysi odottamaan osastolääkäriä, joka kierroksensa päätyttyä tulisi juttelemaan kanssani. Keski-ikäinen tanakka lääkäri valkoisessa takissaan ei osannut kertoa, mikä isääni vaivasi. Hän vain totesi, että veriarvot olivat huonot, etenkin hemoglobiini, ja ihmetteli, mistä palohaavat olivat tulleet. Lääkärin poistuttua katsoin velvollisuudeksi viedä isä pyörätuolilla sairaan kanttiiniin kahville. Matka oli vaivaloinen, ja isä halusi pysähtyä useaan kertaan tukimaan seiniä ja tarkkailemaan toimiston ilmoitustaulua sanoen painokkaasti, että toimisto on hänen konttorinsa, jossa ei neekereitä suvaittu. Ajattelin isän lausahduksien johtuvan Amerikan kouluajoilta ja työuralta. Pöydässä isä sai takellellen kerrottua kaatuneensa, menettäneensä tajunsa ja polttaneensa kylkensä irralliseen sähkölämpö...

Päästessäni käräjäoikeudesta ja Kakolanmäestä jotenkuten eroon keskityin kotona kirjahankkeeseeni. Kirjan nimeksi olin keksinyt ”Neljäs Aalto”. Se ei lopulta ollut kovin nerokas innovaatio, sillä myöhemmin huomasin neljänsiä aaltoja olevan useita. Olin jo päässyt niin pitkälle, että muodostin Russellin ehdottamaa maailman hallitusta ja laadin globaaleja moraalisääntöjä luonnon tuhoamisen estämiseksi. Ajattelutyöni keskeytyi pahasti, kun Herttoniemen sairaalasta naisääni soitti kysyen, olenko Pekka Huttunen ja onko isäni nimi Kim Huttunen. Vastatessani myöntävästi nainen sanoi isäni makaavan siellä ja kehotti tulemaan sairaalaan mahdollisimman pian. Sanoessani, että minulla oli sisko, nainen tiuskaisi: ”Niinhän ne kaikki miehet sanovat.”

Tuore toimitusjohtja Jukka Männistö totesi Ylen uutisen mukaan, että poliittiset virkanimitykset ovat OK ja nimityksiä pitää arvoida, onko poliittisesta sitoutumisesta mitään haittaa tehtävien hoitamisessa. Tätä voidaan pitää kyseenalaisena perusteluna. Poliittisia virkanimityksiä puoltavat sanovat ensimmäisenä, ettei henkilön poliittisuus voi olla este nimitykselle. Kukaan ei ole näin väittänytkään. Mutta se on totta, koska väärän puolueen henkilöä ei nimitetä Tämä puolestan johtaa neuvostoliittolaiseen itsesensuurin. Tietyn suuntainen poliitisuusvaatimus voi saada   arki-ikäviä piirteitä. Pätevimmät eivät hae.   Kevan tapauksessa kelpoisuusehtoja väljennetiin kesken valintaprosessin. Todennäköisesti tästä vilä valitetaan. Onko haittaa sitä, että nimitys on ollut poliittinen? On.Yhtenä ongelman on, että nimitetty voi kuvitella jotuneensa kiitollisuuden velkaan nimittäjälle. Tämä jo sinänsä häiritsee viran hoitamista. Voi olla myös, että nimittäjä todell...

Esplanadin huoneessani pohdin pitkään välillä ikkunasta puiston menoa katsellen, mitä kirjoittaisin loppuraporttiini. En voinut kirjoittaa laamannin olevan yhteistyökyvytön mutta muutoin herrasmies ja osastosihteerin olevan tarmokas ja pätevä mutta vallanhaluinen. En voinut myöskään raportoida sotkun johtuvan siitä, että laamanni oli ollut pahoissa kahinoissa vuosikymmen sitten oikeusministeriön johdon kanssa. Mies oli ottanut tästä nokkiinsa ja teki töitään kotona, mikä laamannille oli sallittua pystyvän ja tahtovan osastosihteerin johtaessa käytännössä virastoa. Minua hirvitti, millä valtuuksilla käräjäoikeudessa häärin, sillä jos mikään niin se oli vallan kolmijaon mukaan itsenäinen yksikkö.

Urheilu kaipaa draamaa ja näkyvyyttä. Meneillään olevat jääkiekon MM-kisat ovat jo nyt huipentuneet ällistyttävällä tavalla canalin kanavien studiosirkuksiin. Jos pitää näitä vain hilpeinnä kanerevaaleina, voi rauhassa nauraa tameille ja kumppaneille. Muutoin mennä jolkutellaan hautaa kohti tämän tosikkomaisuuden kanssa. Similän tapaus on pantava tähän viitekehykseen eikä vallankumouksen tilille. Similän käry on tosiasia eikä Similä sitä kiellä. Douppaus on tuomittavaa. Mutta kyllä pitäisi säilyttää suhteellisuustaju. Similän kärystä ei aiheudu hiitoliitolle sanottavaa imagotappiota. Rahallisesti hiitoliitto hyötyy perimällä jo uransa lopettavalta hiihtokonkarilta korvaussakon. Sen sijaan Similää rangaistaan epäreilulla ja   mahtipontisella jukisuudella sekä kymmenien tuhansien euron sakoilla teosta, joka ei Suomen lain mukaan ole rikos, sopimusrikkomus kylläkin. Hiihtoliiton tiedotustilaisuus voidaakin nähdä antidopingtoimikunnnan hännän nostotilaisuutena.

Parin viikon kuluttua sain kyselyjen alustavat tulokset sellaiseen kuntoon, että lähdin pitämään käräjäoikeuteen keskustelutilaisuutta. Se toisi tarkennuksia avoimiin kysymyksiin. Lähtiessäni sinne alustavat tulokset salkussa ja loikkiessani Esplanadin käytävällä kohti Ruotsalaista teatteria törmäsin pitkiin säärin ja hohtavaan päivänvarjoon. Luulin jo hetken Lola Odusogan poseeraavan siinä vain minulle, mutta kaunotar oli mainoskuvauspuuhissa apukuvaajien karjuessa minua tieltä pois. Lola Odusoga häipyi vain unelmaksi matkustaessani junalla kohti itää. Perillä laamanni oli huoneessaan vastassa ja puristi jäntevästi kättäni ja pyysi istumaan pyöreän pöydän ääreen. Keski-ikäinen tahtovan näköinen nainen toi kahvit ja istuutui tottuneesti viereemme. Hän oli osastosihteeri. He hyväksyivät päivän agendani. Kokoushuoneessa puhuin taas kerran hyvän johtamisen periaatteista ja siitä, millainen oli hyvin johdettu yksikkö, mikä sai kielet kirpoilemaan sinne tänne. Johtoryhmästä kertoessa...

Korkeimman oikeuden vierailuni antia en joutanut kauan miettimään, sillä kansalipäällikkö pyysi neuvotteluhuoneeseen pohtimaan erään itäsuomalaisen käräjäoikeuden tilaa. Sieltä oli tullut jo kauan valituksia huonosta henkilöjohtamisesta ja lopulta ministerille kantelukirje vuonna 1996. Kanslispäällikön selostaessa, mistä oli kyse, pohdin itsekseni, milloin pääsen eroon henkilöstöselkkauksista, mutta turhaan. Matkalla käräjäoikeuteen kansilppällkkö näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, huolestuneelta professorilta ja ehkäpä myös turhautuneelta kymmeniä vuosia samoilla paikoilla istuneisiin virkamiehiinsä, joiden ajatuksiin ei hevin kukaan päässyt käsiksi.  Käräjätalo oli kaksikerroksinen, mielenkiinnoton, rapattu talo. Päivän anti yllätti, sillä yhteistilaisuudessa henkilökunta puhui avoimesti laamannin läsnä ollessa henkeäsalpaavia tarinoita työyhteisön ihmeellisyyksistä. Äänenpainot olivat provosoivan suoria. Puheista päätellen virasto oli varsinainen riitojen temmelly...

Suomi saa 13 jäsentä parlamenttiin. Se vastaa samaa suhdetta, jos puolue saa kaksi jäsentä Suomen eduskuntaan. Siin käytännössä ei mitään. EU-parlamentissa tilanne voi olla hieman toisen lainen, jos tehdään oikeita tehtäviä. Substanssiasiohin jäsenemme voi  vaikutaa, jos uudistukset palvelevat suurten jäsenmaiden etuja tai ovat yhdentekeviä näiden maiden kannalta tai Suomelle epäedullisa. Jälkimmäisestä on hyvänä esimerkkinä rikkidirektiivi. Tällaisiin suomalaisten ei kannatta sekaantua. Sen sijaan EU:ssa on miljardeittain euroja jaetavana eri tarkoituksiin jäsenmailleen.   Suomalaisten ei tulisikaan pyrkiä parlamentissa mihinkään aikaa vieviin substannisotkuihin, vaan keskittyä hankkimaan Suomelle mahdollisimman paljon EU-rahaa, tulkoon se mistä tuutista tahansa. Tällöin mepin vaikuttavuus Suomelle yleisesti ottaen on taatusti parempi kuin istuminen vaikutusmahdollisuukisen ulkopuolellla olevissa valiokunnissa. Työikaa säästyy. Rahan jakoon keskittymistä puol...

Astuessani takaportaikosta sisään vastaanottoapulaisen saattamana Heinonen seisoi suuren huoneen toisessa päässä ja oli valmiina tapaamiseen. Muita henkilöitä ei näkynyt. Huone oli hiljainen, vaikka talo oli kiinni Kauppatorin reunassa. Seiniä kiertävät vankat kirjakaapit oli kuin tehty säädöskokoelmille. Istuimme kiiltävän sivupöydän ääreen. Sarpanevan maljakko näytti yksinäiseltä keijulta kattauksen vieressä. Presidentti oli aluksi varauksellinen luullen minun tulleen nuuskimaan oikeuden tilaa jonkun määräyksestä. Kerrottuani tulevani vain esittäytymään uutena kehitysyksikön jäsenenä hänen ilmeensä lientyi. Hän piti hovioikeuksien ruuhkien purkamista välttämättömänä, mihin ei auttaisi muu kuin henkilökunnan lisääminen. Vaikka kuinka tein johdattelevan kysymyksen, Heinonen ei ottanut selvää kantaa käräjäoikeuksista hoviin valittamisen rajoittamiseen. Hän ei ollut erityisemmin huolissaan eri puolilla maata annetuista erilaisista tuomioista, jotka koskivat samantyyppisiä rikoksia. ...

Aloitin perehtymiseni tulevaan tehtävääni lainkäyttövallan huipulta. Siitä en tulisi puhumaan kenellekään mitään. Syytä vaikenemiseen en osannut itsellenikään selittää, mutta jokin sisäinen ääni käski olla levittelemättä tietoja tapaamisesta. Presidentti Olavi Heinosen sihteeri oli saanut näppärästi sovittua juttutuokion. Kesäkuun ensimmäisenä 1995, kun kävelin Kappelin ohi korkeimpaan oikeuteen, sää oli täydellinen. Ilmojen haltija ei tiennyt, miten olisi kaupunkia paremmin hellinyt. Tarkoitukseni oli jutella Heinosen kanssa siitä, mikä oli yleisesti ottaen tuomioistuinlaitoksen tila ja näkymät. Ei siis mitään yksityiskohtia.

Kuten Rissanen oli vihjaillut, hän oli perustamassa alaisuuteensa kehitysyksikköä. Sen päälliköksi tuli aluksi Tiina Astola ja myöhemmin Matti Kuusimäki ja jäseniksi Antti Peltomäki, Inga Pöntynen ja minä. Kehitysyksikön porukan kanssa oli helppoa ja innostavaa keskustella, jos he vain kiireiltään ehtivät. Ideointiryhmäämme kuuluva lainvalmisteluosaston Mikko Könkkölä pohdiskeli, mitä keskusvirastojen lakkauttaminen merkitsi vallan kolmijaolle. Se saattoi tarkoittaa poliittisen järjestelmän ohjausotteen tiukentumista toimeenpanossa, koska ministeriö suoraan ohjasi hallintoa ja samalla valmisteli alansa lainsäädäntöä. Silloin kun aikaa oli, kävimme yksikössä pitkiä epämuodollisia pohdintoja, kenelle kuului oikeusjärjestyksen kehittämien, miten lain valmistelun tasoa voitiin nostaa, miten käräjäoikeuden päätöksistä valittaminen hovioikeuksiin saatiin vähennettyä ja miten tuomareiden koulutus tuli järjestää. Kuusimäki kannatti valitusmahdollisuuksien kaventamista. ”Ei ole järkeä, e...

  Nyt osastopäälliköt johtivat osastojaan hyvin itsenäisesti, mikä heikensi mahdollisuuksia johtaa ministeriötä kokonaisuutena. Kuunnellessani kansliapäällikköä aivoistani karisivat kaikenlaiset maailmantalouden parantamiseen tähtäävät laskutoimitukset. Hänen mennessä kastelemaan ikkunalaudan kukkia keräsin rohkeuteni ja kysyin säädösohjauksesta. ”Valtionvarainministeriö oli valtion budjettivallallaan kiistaton konsernikeskus. Miksei oikeusministeriö voisi olla säädösohjauksen konsernikeskus?” Kansliapäällikkö oli hetken hiljaa kädet pöydällä sormet lomikkain. ”Niin se periaatteessa voisi olla, mutta ministeriöt ovat hyvin itsenäisiä lakien valmisteluissaan ja säädöksiltä puuttuu yhteinen mittari, kuten budjettiesityksillä on, raha.” Keskustelu muuttui käytännön järjestelyjä koskevaksi rupatteluksi ja työhuoneeni esittelyksi. Ikkunasta avautui Esplanadille kaunis kesää enteilevä näköala koululaisryhmien rientäessä kirjavissa asuissaan puiston käytävällä kohti Kauppatoria.

Ylen EU-vaalitentit ovat taas kerran paljastaneet poliitikon retoriikan luonten. Kysyttäessä hän ei milloinkaan vastaa suoraan. Hänet on koulutettu näin menettelemään. Hän aloittaa mielipiteilleen edullisesta menneiden tapahtumien tarinan pätkästä, joka jää puoliteihen, mutta hämää kuuluijoita. Hän masentaa tenttaajansa keskeytämällä kysymyksen omalla vastauksellaan omaan kymykeensä, jota ei ole esitetty. Hän on etevä ratsastamaan vastapuolen syyllistämisellä. Hän ei myönnä virheitään, vaan kääntää ne muiden syyksi ja omaksi eduksi. Tällaista retoriikkaa kuulessaan ei ole ihme, jos kansalaiset kääntävät päänsä sivuun ja vieraantuvat politiikasta. Ylellä 16.5 nähtiin Sipilältä ja Jääteenmäeltä kaksi poliittisen retoriikan eri tyylilajia. Sipilä vähä ilmeisellä rauhallisuudella ja päättäväisyydellä ilman sen kummempia retorisia nostoja sai monet vakuuttumaan   kannanotoistaan. Jääteenmääki edusti perinteistä poliittista kommunikointia keskeyttämisellään, intämisellään ...

Matkatessani Hitsaajankadulta keskustaan huomasin taas, kuinka kätevästi metro toimi. Sillä pääsi suoraan kaupungin ytimeen. Tapasin kansilipäällilön hänen istuessa tarmokkaana ja hillittynä Eteläesplanadin valoisassa huoneessaan. Sen takaseinän kaunis sinisävyinen maisemataulu ja sen väreihin sopiva ryijy olivat kuin tehty tapaamisellemme. Hän kertoi päättäväisesti ministeriön suunnitelmista. Yhtenä päällimmäisenä ajankohtaisena asiana agendalla oli, miten perusoikeuksista tulisi tiedottaa. Uusi laki oli juuri astunut voimaan. Aiheesta aiottiin pitää koulutus- ja tiedotustilaisuus, jossa minulle oli varattu puheenvuoro. ”Jos sopii”, hän lisäsi leikkisään sävyyn.

Aluksi haastattelin kaikkia kahtatoista työntekijää. Se ei olisi ollut välttämätöntä, mutta kehittämisilmapiirin pitämiseksi kauttaaltaan hyvänä pidin tarpeellisena, ettei kukaan tuntisi itseään syrjäytetyksi. Useimmat työntekijät pitivät työnjaon tarkistamista välttämättömänä. Toimistosihteerit voisivat tehdä helpoimmissa ilmoitusasioissa päätökset ja vaikeat tapaukset jäisivät lakimiehille. Tämä paransi sekä työn tehokkuutta että motivaatiota. Tiimityön käyttöönotto sai kannusta. Säännölliset yksikköpalaverit tuli pitää joka maanantai. Kuuntelin myös henkilökunnan huolia: Pohjakerroksessa sijaitsevaa arkistoa jakoi raskas palo-ovi, jossa oli korkea terävä kynnys. Arkistonhoitajan kertoi syvä huoli kasvoillaan ja selkä kumarassa, että kärryjen vetäminen kahdenkymmenen vuoden ajan kynnyksen yli aiheuttaneen hänelle olkavamman.

Todellisuus puuttui kuitenkin peliin, kun Koojii pyysi huoneeseensa. Hän nojasi raskaasti tuolinsa selkätukeen arvoituksellinen ilme kasvoillaan. Selvisi nopeasti, että sain heittää maailmojen pohdinnat sivuun ja mennä töihin kansliapäällikön esikuntaan. Tittelini ratkaistaisiin myöhemmin. Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kirsti Rissanen ottaisi yhteyttä. Koojiin ilmeen vähän herpaantuessa otin esille Enäjärven aiemmin esittämän pyynnön mennä selvittämään yhdistysrekisterin ruuhkaa. Seuraavana päivänä sain kirjalliseen lupaan Koojiin allekirjoituksen, kun hän tuli vastaan portaikossa ja raapusti seinää vasten nimensä paperiin. Lupa osoittautui myöhemmin arvokkaaksi, kun keskusrikospoliisin tarkastaja kyseli, kenen luvalla virka-aikana patentti- ja rekisterihallituksessa häärin. Minulla oli runsas kaksi viikko tehdä selvitys ennen esikuntaan menoa. Niinpä aloitin työt heti. Yhdistysrekisterin johtaja Kalevi Sadeluoto opasti minut ystävällisesti, mihin kellarin ruutuun voisin ...