Olin ainoa luennoitsija. Luentosali
oli täynnä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, mitä minulle piti tehdä. Ei ollut
esittelyä, mikrofonien testausta eikä tulkkauksesta sopimista. Oli vain kaksi vastakkain:
minä ja täysi sali. Otin lopuksi mikrofonin kaulaani ja esittelin itseni. Kuulokkeisiini
tuli heikko pätkivä, kimeä naisääni, joka puhui huonolla suomenkielellä jostain
kytkösongelmasta. Luultavasti nainen lopulta kirosi, koska korotti entisestään ääntään
ja katkaisi linjan. Katsahdin eturivissä istuvaan yhteyshenkilööni, ja hän nyökkäsi.
Käsitin sen merkiksi jatkaa esitystäni. Asetin piirtoheittimelle rivakkaa tahtia
kalvoja.
Loppupäivän vedin ohjelman rutiininomaisesti
minuutilleen läpi seuraamalla aikaa pöydälle asettamasta rannekellostani. Esitykseni
päätyttyä pääkoordinaattori, hänen naispuoliset apulaisensa ja minä seisoimme hetken
kehänä aulassa. Kädestäni putosi papereita lattialle. Kipeän selkäni takia en voinut
niitä nostaa ylös, jolloin ne jäivät lojumaan sinne. Viimein eräs naispuolinen avustaja
nosti ne ylös, mistä kiittelin naista kovasti. Tunnelma oli kiusallinen.
Kommentit
Lähetä kommentti