Puheessani mainitsin äidin antaneen minulle suuren lahjan, kun hän oli pannut minut yhteiskouluun. En sanonut siihen viittaavaa, että sain joka vuosi ehdot ja kerran olin jäänyt luokalle, vaan katselin liikutusta tuntematta minulle jokus tuttuja, nyt lähes tuntemattomiksi vanhentuneita, vakavailmeisiä, kankeissa puvuissaan istuvia ihmisiä. Hyvin nuori ja isovatsainen pappi istui pääpöydän keskivaiheilla vilkaisten minua haastavan näköisenä, aivan kuin paheksuen, etten ollut kutsunut äidin uskonveljiä ja -sisaria hautajaisiin.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti