538. Kuntien pakkoliitoslaki

Pakko on paha sana, etenkin omalla kohdalla. Yleisesti hyväksytään se, että tasainen kehitys on hyväksi monessa eri tilanteessa, tasaisuus on valttia. Sekin tiedetään, että muutokset hyväksytään sitä paremmin, mitä kauempana ovat itsestä. Vieläpä sekin hyväksytään, että muutokset ovat välttämättömiä, eivät kaikki. Sitä on vaikeaa aina ymmärtää että, kun tyytyväisyys alkaa, kehitys lakkaa.

Ei tarvitse kovin kauaa historiaa pohtia havaitakseen, kuinka muuttumattomana  Suomen kuntarakenne on pysynyt. Maailma, sen talous, teknologia ovat muovautuneet, edistyneet, välillä pysähtyneet ja uudelleen ryhdistäytyneet usean kertaan tällä välin. Mikään yritys ei olisi pysynyt pystyssä, jos sen rakenteet olisivat noudatelleet kuntarakenteen verkkaista muutosvauhtia. Mutta kunnat ovat selviytyneet verorahoilla ja epätahtisen kehityksen kustannuksella.

Kokonaisvaltaisuus on yhtä paha sana kuin pakko. Tässä yhteydessä se on ruokkinut itse itseään. Kokonaisvaltaisuus on johtanut kuntauudistuksessa kokonaisvaltaiseen odottamiseen. Tämä taika on murrettava.

On ymmärrettävä tai ainakin hyväksyttävä, että suurimmilla kaupunkiseuduilla on kyse kokonaisuudesta ja sen eduista. Elämä, ihmiset, talous, liikenne, kulttuuri liikkuvat vapaasti missä haluavat. Mutta enimmäkseen nämä touhuavat samalla työssäkäyntialueella. Siksi Virkkusen ja kumppaneiden ajama liitoslaki on välttämätön uudistus. Vapaehtoisuuden tie on osoittanut rajallisuutensa. Kangasalan kunnanjohtaja totesi 10.1. tv-uutisissa kuultuaan pakkopykälästä, että nyt taas neuvotellaan yhteistyökuvioista. Aikaa olisi ollut saattaa neuvottelut loppuun.

Samalla kun vaaditaan maakuntien keskusten rakenteiden uudistamista, on myös vaadittava pääkaupunkiseudun ryhdistäytymistä omissa yhteistyökysymyksissään. Ei ole vaikeaa nähdä, että pääkaupunkiseutu on maan veturi. Sillä pitää olla myös yhteen sopivat raiteet eikä kullakin omansa. Kaavailu seutuhallinto on vetelä kompromissien kompromissi. Pitää pystyttävä parempaan.