Nyt näyttää siltä, että suureen möhkälemäiseen Suomen Urheiluliittoon on pesiytynyt seksuaalisen häirinnän salliva alakulttuuri. Pohjatiedoiksi on ymmärrettävä, kuinka altis tällaisen ison organisaation yhdessä pienessä alapiirissä leiriaikana urheilija-alku on opastukselle, ohjeille ja epäasialliselle käytökselle. Hän katselee ympärilleen, silmä etsii turvaa ja tuttuja treenipaikalta, ruokalasta, juoksulenkeiltä. Tällaisessa henkisessä ja vieraassa ympäristössä nuori on pakostakin epävarma ja epätietoinen, mitä tehdä ja mihin hänen on tultava mukaan tai jopa suostuttava. Näissä olosuhteissa on ehdottoman tärkeä, että hänellä on luotettuja ympärillään. Suomen Urheiluliitto alayksiköineen on rakenteellisesti otollinen paikkaseksuaalisen häirinnän syntymiselle. Viimeksi tämä tulisi esille päivän HS:n nyrkkeilijä Johanna Hakkaraista koskevassa jutussa.
On helppo nähdä, että tämä kulttuuri on jatkunut eri muodoissaan kymmeniä vuosia.
Sitä se oli 1950-luvulla ja on nytkin. Tätä kulttuuria ruokkii vastuun puuttuminen
kaikilta tasoilta. Sitä yksinkertaisesti ei voi olla, koska urheilussa menestymättömyydestä
ei koidu johdolle mitään sanktioita, päinvastoin keinotekoiset sijaistulokset, kuten
uuden harjoitusmenetelmän käyttöön ottaminen hyväksytään ja ne pelittävät.
Urheiluministerin posti on jäännöserä.
Siksi kulttuuriministeriön urheilusta vastaavat eivät jaksa kiinnostua urheilun
tuloksista rahan jaon perusteina, vaan seuraavat vierestä, mitä ministeriön väsyneet
virkamiehet tekevät. Ja tämähän on ikiliikkuja.
Jos meillä olisi kulttuuriministerinä
henkilö, joka kysyisi rahaa pyytävältä kädeltä, mitä on tullut tehtyä, tilanne
olisi aivan toinen.
Kommentit
Lähetä kommentti