Sota voi muuttaa radikaalisti naapurivaltion
kansalaisen suhtautumista toisen naapurin väestöön. Hyvä hieman kaukaisempi
esimerkki on Ranskan ja Saksan (Preussi) sota 1870-1971. Tässäkin sodassa toinen
maa syyttää toista sodan aloittamisesta. Ranskan puolelta Napoleon III katsoi
olevan kohtuullista korjata Napoleonin tappion rauhaan pakottamisen vääryydet. Preussi sotilasmahtina piti myös Ranskan
hallitsevaan yläluokkaa rappioon suistuneena. Kun Preussi Metzin ja Strasbourgin
kautta hyökkäsi Pariisiin ja raavaat preussilaiset sotilaat riehuivat
kapakoissa ja ryöstelivät katujen kauppoja, Parisiin hienosto oli kauhuissaan.
Ensimmäisen maailmansodan yhtenä
syynä oli Ranska-Preussi sodan traumat. Kun Versaillesin rauha 1919 solmittiin,
se melko pian katsottiin häpeärauhaksi Saksan kohtelun takia. Se menetti
tärkeitä teollisuusalueita ja joutui maksamaa valtavat sotakorvaukset. Tämän
katsottiin olevan keskeinen syy Hitlerin hyökkäykselle Ranskaan keväällä 1940
ja maan miehittämiselle. Ranskalaisuus poikkeaa tapojensa ja ehkä arojensa puolesta
saksalaisuudesta. Tämä ja lähimenneisyys eivät ovi olla vaikuttamatta maiden
kansalaisten vuorovaikutussuhteisiin.
Suomella on myös omat sokeat
pisteensä. Kun maamme sisällissota päättyi, maassa oli paljon ”joutilasta”
sotaväkeä. Niinpä energiaa purettiin tekemällä rajan taakse ”aunuksen retkiä”.
Sitä ennen oli osallistuttu Viron vapauttamiseen hyvällä menestyksellä.
Näyttää siltä, ettei sodista opita
mitään. Kun sota päättyy, niin se, joka katsoo hävinneensä enemmän, näyttää
aloittavan uuden sodan revanssihengessä.
PS Se, että maamme sotahistoriansa
jatkeena esittelee torilla sotakalustoaan, on pienen maan varautumista puolustaman
itseään. Se on pienen tasavallan velvollisuus kansallisiaan kohtaan.
Kommentit
Lähetä kommentti