515. Musiikin mysteeri – perityt soinnit

Illalla eetteri on täynnä uudenvuoden musiikkia. Musiikilla täytyy olla jotain hyvin suotuisaa ihmismielelle, koska sitä on harjoitettu muodossa tai toisessa aamun sarastuksesta lähtien. 

Tutkijat ovat pystyneet löytämään musikaalisuuteen liittyviä geenialueita ( mm. Irma Järvelä, 2008). He ovat yhtä mieltä myös musikaalisuuden perinnöllisyydestä. Tutkimusten mukaan amusikaalisia, joilla musiikki ei eroa puheesta on noin nelisen prosenttia. Huippumusikaalisia on yhtä harvassa kuin amusikaalisia.

Ei suinkaan tarvitse olla huippumusikaalinen voidakseen nauttia musiikkista ja soittaa jotain instrumenttia. Ei tarvitse erottaa pikkutarkasti rakenteita ja tunnistaa sävellajeja korvakuulolta. Kunhan tunnistaa suurin piirtein äänen kestoja ja sävelkorkeuksia, harjoittelulla tulee pelimanni-ihmiseksi.

Ympäristötekijöillä on kuitenkin  suuri merkitys musiikissa pidemmälle kehittymiseen. Jos lapsi saa kuulla tai joutuu kuulemaan koko ikänsä erilaista musiikkia tulevaisuus muusikkona on taattu, jos harjoitusintoa riittää. Siinä on sitten ongelma purtavaksi tutkijoille, mikä osa on ympäristön ja lahjakkuuden merkitys. Mutta pelimannin kannalta se sillä ei ole mitään väliä.

Soittamisen harrastamisessa törmätään vanhaan tuttuun kaavaan: mitä enemmän harjoittelet, sitä paremmaksi kehityt, tietenkin oikein harjoiteltuna.

Musiikki on toinen universaalista kielistä, toinen on matematiikka. Musiikkiin jää aina piilemään mysteeri. Miksi se tekee hyvää mielelle? Vaikutuksen täytyy olla jotain hyvin alkukantaista, musiikki on ennen puhetta, äidit hyräilevät vauvoille, kommunikointia.