Päivän Helsingin Sanomissa oli reportaasi yliopiston toiminnasta, rahoituksesta, konsernijohtamisesta, lähijohtamisesta ja opiskelusta sekä henkilöstön hyvinvoinnista. Kaikki suuria asioita.
Minulla oli mahdollisuus kokea yliopisto monista näkökulmista
eri syistä, joista pienin ei ole pitkäksi venähtänyt opiskelu aikani. Sitä en
lähde selittelemään. Opiskeluni kruunasi matematiikan historian tentin läpäiseminen.
Toinen tutustumiseni yliopistomaalimaan tapahtui, kun 1990-luvulla konsultoin
yliopiston ylintä johtoa.
Yliopisto on erityisen voimakkaasti sektoroitunut
konserni, jota rotevasti ohjaa rahoitus. Tästä luonnollisena seurauksena on
rahoituksesta kilpaileminen ei yksinomaan tiedekuntien vaan myös laitosten
välillä. Tiedekunnan eroavat sen suhteen suuresti, kuinka paljon toiminasta
opetuksen lisäksi toteutuu projekteina. Resurssien allokointiin vaikuttaa myös melkoisesti,
kuinka paljon aloitettujen projektien läpivienti maksaa. Kaiken kaikkiaan
liikkumavara resurssien uudelleen kohdentamiseen voi olla joissain laitoksissa
vähäinen.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu pitkäjänteisen suunnittelun
merkitys. Tämä on yliopiston ehdottomasti tärkein strategisen johtamisen haaste.
Tätä ei tehdä niin, että tiedekunta johtajat yksin huoneessaan pohtivat asiat
selviksi, vaan vaaditaan johdon kykyä yhdessä pohtia tulevaisuuden strategiasia
kysymyksiä. Tämä ei onnistu ilman, että johtajat formulaoivat ja sanoittavat
käsityksensä tulevaisuudesta muille ymmärrettävään asuun. Silloin on mahdollisuus
panna vaakakuppeihin punnittavaksi erilaisia strategisesti tärkeitä kohteita,
jotka sivuvirtana voivat sisältää operatiivisia hankkeita.
Minulta on ilmestynyt uusi kirja "Ministeriöissä käsikäden pesee."
suomalainen.com
Kommentit
Lähetä kommentti