Kyse on tietenkin pöydät ja taskut pullollaan olevista somesovellutuksista. Useaan kertaan on mediassa saarnattu, kuinka me annamme ilmaiseksi tietojamme kaiken värisiin ja kokoisiin digikanava kotkotuksiin, ja mikä tyrmäävintä, me suotumme maksua vastaan syöksymään niihin. Olemme kuin loitsittuja niiden perään. Digikoneiden tullessa osa konttoreista kuoli ja toinen osa muutti venyväksi, kelluvaksi ja jatkuvasti muotoaan muuttavaksi amebaksi, jota ei voi hallita hierarkioiden puutuessa ja ehkä ei ole tarkoitustakaan hallita. Amebamme on kuin näyttöruudulla vilahtava Feniks lintu, joka hetken koittaessa on valmis lennättämään meidät auringon kehän helvettiin. Tällä matkalla päävaluuttana on meistä tongitut monen suuntaiset tietomme, joiden yhdistelmisen olemassaolosta emme kykene edes kuvittelemaan. Niinpä me itse olemme tuote, josta myös itse maksamme. Jos emme maksa, meitä ei ole olemassa. Kauheinta on, että jo pieni muutos käytöksessämme rekisteröidään 50 asiantuntijan ryhmän laitteisiin Piilaaksossa. 1990-luvun alaussa ihmistä, joka ennusti, että 30 vuoden päästä 50 henkilön porukka päättää aikeistamme navalta navalle, olisi pidetty hulluna turvatuoliin sidottavana mielenvikaisena höperönä. Kaikesta tästä seuraa, että olemme siirtyneet tiedon ajasta väärän tiedon valtakuntaan. Ainoastaan ne ihmiset, jotka eivät ole sortuneet someen, elävät 1990-luvun kaltaisen normielämän ja kohtaavat myös normikuoleman. Normi terveitä ihmisiä on harvassa, koska monet somen sokkeloissa soutavat ihmiset rapistuvat ennen aikojaan. Enää on turha kysyä Aristotelesin kysymystä, mikä on totuus. Totuus on, ettei totuutta ole.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti