Kyse on tietenkin pöydät ja taskut pullollaan olevista somesovellutuksista. Useaan kertaan on mediassa saarnattu, kuinka me annamme ilmaiseksi tietojamme kaiken värisiin ja kokoisiin digikanava kotkotuksiin, ja mikä tyrmäävintä, me suotumme maksua vastaan syöksymään niihin. Olemme kuin loitsittuja niiden perään. Digikoneiden tullessa osa konttoreista kuoli ja toinen osa muutti venyväksi, kelluvaksi ja jatkuvasti muotoaan muuttavaksi amebaksi, jota ei voi hallita hierarkioiden puutuessa ja ehkä ei ole tarkoitustakaan hallita. Amebamme on kuin näyttöruudulla vilahtava Feniks lintu, joka hetken koittaessa on valmis lennättämään meidät auringon kehän helvettiin. Tällä matkalla päävaluuttana on meistä tongitut monen suuntaiset tietomme, joiden yhdistelmisen olemassaolosta emme kykene edes kuvittelemaan. Niinpä me itse olemme tuote, josta myös itse maksamme. Jos emme maksa, meitä ei ole olemassa. Kauheinta on, että jo pieni muutos käytöksessämme rekisteröidään 50 asiantuntijan ryhmän laitteisiin Piilaaksossa. 1990-luvun alaussa ihmistä, joka ennusti, että 30 vuoden päästä 50 henkilön porukka päättää aikeistamme navalta navalle, olisi pidetty hulluna turvatuoliin sidottavana mielenvikaisena höperönä. Kaikesta tästä seuraa, että olemme siirtyneet tiedon ajasta väärän tiedon valtakuntaan. Ainoastaan ne ihmiset, jotka eivät ole sortuneet someen, elävät 1990-luvun kaltaisen normielämän ja kohtaavat myös normikuoleman. Normi terveitä ihmisiä on harvassa, koska monet somen sokkeloissa soutavat ihmiset rapistuvat ennen aikojaan. Enää on turha kysyä Aristotelesin kysymystä, mikä on totuus. Totuus on, ettei totuutta ole.
Kokouksen jälkeen Pekka leikkisään sävyyn luovutti työhuoneensa käyttööni sihteerinsä Pirkko Piiraisen nyökätessä vieressään ja sanoi siirtyneensä jo työskentelemään käytävän toiselle puolelle omaan projektityöhönsä. Hallinnon kehittämisen ministerivalionkunnan asiantuntijajäsenyys oli yksi tärkeimmistä tehtävistäni. Sirpa Kekkonen, jolla oli huone samalla käytävällä, toimi valiokunnan sihteerinä. Miettiessäni, mihin ripustan anopilta saamani taulun, Pirkko tuli viereeni kummallisen näköisenä seisten ääneti pitkään tauluani tarkkaillen. Seinässä oli valmis jykevä ruuvi kuin tehty taululleni, joka oli aina kulkenut mukanani vaihtaessani työhuonetta. Pirkko kävi välillä omassa huoneessaan ja tuli uudestaan seuraamaan tauluprojektiani tuijottaen ääneti vankkaa ruuvia kuin hämärän haamua. Jätin tukevakehyksisen taulun nojaamaan seinää vasten ja ryhdyn järjestelemään papereitani. Parin viikon päästä Pirkko varovaisin sanakääntein kertoi jonkin arvokkaan taulun kadonneen huoneestani j...
Kommentit
Lähetä kommentti