HS painotti tänään puoskarilain aikaansaamisen tarpeellisuuta. Varmaan moni yhtyy aloitteeseen ja lain tarpeellisuuteen. Sormuksen asettaminen ompelulankaan kasvojen päälle heijaamaan ja näyttämään minun tulevaisuutta sekä muut vastaavat puoskaritemput pitää saada loppumaan. Aloite on mitä asiallisin.
Keski-Pohjanmaalla 1950-luvulla oli lukuisia puoskareita, joiden luokse
tuli linja-autolasteittaan sadoittain ihmisiä toivossa päästä erilaisista vaivoista eroon..
Isoisäni kyyditsi yhtenä linja-auto-omistajana koko sukua oletettuihin tai
luuloteltuihin tauteihin sairastuneita hoitoa saamaan.
Nyt lain laatijat saavat kuulemisen kautta monipuolista dataa lain sisällön
määrittämiseksi. Tämä sen takia, että kaikkia puoskaroinnilta näyttävä
parantaminen ei ole puoskarointia. Minun henkilökohtaiset kokemukseni eivät
tietenkään riitä kokonaisvaltaisesti todistamiseen puoskaroinnin puolesta.
Kerron kuitenkin tapauksen. 1949 aloittaessani kansakoulun, jonka pihalla oli aina mitä eri laisinta liikettä, temppuja ja mökää
menossa. Satutin kerran käteni lyömällä tappelupukariani nyrkillä päälakeen. Ei
se niin hirvittävä olut, sillä lyönti oli pikemminkin sipaisu. Ranteeni kuitenkin
kipeytyi moneksi päiväksi. Lopuksi talon väki käski mennä jonkun 90-vuotiaan Vieskan alkuisäni vastaanotolle. Hän oli valkopartaien sokea ukko ja kuulu jäsen aikoilleen panija.
Hän pikaisen ranteen tunnustelun jälkeen kysyi, miten käden loukkaantuminen
tapahtui. Sanoin, että kaaduin ja iskin käteni pieneen kiveen. Hän sanoi heti,
ettei se niin voinut tapahtua. – Kerro poika totuus. Kertoessani totuuden, hän parin
minuutin ranteen tunnustelun jälkeen, otti toisella kädellä ranteesta kiinni ja
toisella varovasti tunnustellen veti ranneluut paikoilleen.
Minusta tunti ihmeelliseltä, miten kipu hellitti heti ja ranne kääntyili vaivatta kuten ennekin. Palkkiota hän ei pyytänyt eikä ottanut kuullessaan, että vaarini oli hän poikansa.
Puoskaroinnin kieltämisessä pitää olla tarkka, mikä on puoskarointia ja mikä hoitoa.
Kommentit
Lähetä kommentti