Päivän HS:ssä oli pitkä ja mielenkiintoinen juttu rengasmatkailusta. 1950-luvulla b-tason ja osin a-tason yleisurheilijat matkustivat kilpailupaikoille juna - bussi yhdistelmällä. Se oli hidasta, mutta niin oli elämäkin. Siinä oli seikkailun makua yhdistettynä odotuksiin kilpailussa menestymiseen. Sinä aikana jokaisen vähäkin menestyvän urheilijan varustuksiin kuuluivat juna- ja bussiaikataulut. Näillä matkoilla sattui monen laista mieliin painuvia tapahtumia.
Muistan kesän, kun Kannuksen juna-asemalla urheikija porukka odotteli junan saapumista
pohjoiseen. Nurmikolla makoileva joukko käsitti suomen mestareista aluetason
urheilijoihin. Siinä ei arvojärjestys painanut, kun korttia lyötiin
nimennisillä panoksilla. Nuorelle urheilija-alulle se oli mieltä nostattava
hetki, kun sai makoilla kymmenottelun Suomen mestarin vieressä tasa-arvoisena
kaverina.
Kerran Kuortaneen Suomen nuorten maajoukkue ehdokkaiden katsastusleirillä
lääkärin tarkastuksessa pulssini oli 170. Lääkäri mittasi kolme kertaa veren paineen
ja aina sama tulos. Lopuksi lääkäri kysyi, olenko humalassa. Takanani seisova Suomen
seiväshyppääjä huippu tokaisi. -Tämä poika ole humalassa. Minut lähetettiin 40
asteen kuumeessa takasin kotiin. Maatessani junan penkillä konduktööri tuli kysymään
samaa asia kuin lääkäri. Joukkuekaveri, jolla oli sama alkumatka, karjaisi,
että poka on sairas. Päästyäni rahattomana tutun taksin kuljettajan ansioista
asemalta kotiin makasin kaksi viikkoa angiinassa vuoteessa.
Yhtenä talvena heitellessäni Kuortaneen hallissa moukarin harjoitusheittoja
joku kuuluisa valmentaja sanoi, ettei tuolla tyylillä leka lennä minnekään.
Minut passitettiin ulos heittämään. Heittäessäni ensimmäisen heiton valmentaja
sanoi, että lentää riittävän pitkälle
Toisen kerran menin urheilija kaverini kanssa
moukarinheittokilpailuihin, mutta myöhästyimme, kun ikivanha moottoripyörä 250
kuutioinen Cezeta yskähteli koko matkan. Ei hätää. Vaikka moukarikilpailu oli
jo suoritettu, järjestäjä päällikkö sanoi, että saat heittää kilpailussa kaikki
kuusi heittoa peräkkäin. Kun voitin, minua hävetti ottaa voittopalkinto vastaan.
Tyrkytin sitä toiseksi tulleelle hyvälle kaverilleni, joka ehdottomasti kieltäytyi
sitä vastaan ottamasta.
Ehkä kaikkien mieliin painuvin urheilukokemus oli, kun heitin samassa kilpailussa maailman mestarin olympiavoittaja Harold Connollyn kanssa. En viitsi sanoa kumpi voitti. Hän oli todellien herrasmies antaen vinkkejä jokaisen heiton jälkeen, miten tekniikka utlikehittää. Tuskin nykypiieissä tällaista enää tapaa.
Moukarin heitto oli siihen aikaan melko vaarallista touhua ilma suojaverkkoa, joita ei ollut kuin suurimmissa kilpailuissa. Erään kuumana kesänä harjoitellessani joen törmällä olevalla urheilukentällämme, moukarin vaijeri katkesi moukarin kiitäessä noin 80 km/h vaudilla melko runsas lukuisten uimarannan uijien sekaan. Kävin varovasti kurkistamassa törmän reunalta veteen, miten kävi. Hyvin kävi, sillä kukaan reagoinut mitenkään.
Kommentit
Lähetä kommentti