Pulma on vain siinä, ettei ihminen ja ihmiset tiedä on varman päälle, missä kannattaa menettää toivonsa ja alkaa toivo uutta, koronassa ei ainakaan eikä yleensä elämässä.
Toinen
maailmansota raakuuksineen ja kymmenine miljoonine ihmisuhreineen tarjoavat lukuisia
esimerkkejä toivon ja epätoivon kamppailussa samassa kohtalonyhteydessä.
Stalingradin
taistelu on tunnetaan yhtenä maailmanhistorian myyttisemmistä ja raivokkaimmista
paikoista, jossa toivon ja epätoivon, päättäväisyyden ja lamaantumisen, sankaruuden
ja pelkuruuden, hulluuden ja rationalismin nyrkit löivät jouluna 1942 tosiaan
vastaan. Toisen osapuolen oli lopulta hullun johtajansa direktiivin vastaisesti pakotettu laskemaan paleltuneet ja kuihtuneen nyrkkinsä alas aavikon hankeen.
Mutta tämä hullu johtaja ei tiennyt tai halunnut tunnustaa, että katteettomalla toivolla voi menettää henkensä. Tämän kaltainen toivo mitattiin Kurskin mutkassa kenraali Zukovin johtamassa 70 000 panssarivaunun sodassa 1943, jossa pitkä päättäväisyys ja peräantamattomuus löivät jo silloin vastustajan päälle liimatun epätoivoon piilotetun toivon. Stalin oli kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa rakentanut tämän valtavan panssivunu kolonnan. Taistelun tauottua Sukovin kalju punoitti ja Guderiaanin oivon hymy muuttui epätoivon katkeraksi naamioksi johtaen sodan tappioon. Toivo olkoon se, kuinka kaukana mahdollisuukista tahansa, jos se saa laajan hyväksynnän, vie voittoon.
Kommentit
Lähetä kommentti