1873. Lestadiolaisessa kurinpidossa

     Isosisälläni Kallella oli määräilyyn taipuvainen luonne, ja se nähtiin monta kertaa. Eräänä kesäiltana, kun pääskyset tekivät vielä illan viimeisiä nopeita pyrähdyksiään räystäiden alle, saapui korjaustouhuja seurailemaan hieman hutikassa ollut siirtolaismies, jota Kalle sanaakaan sanomatta löi nyrkillä leukaan. Välikohtauksen jälkeen mies kävi viikon Pennalassa puukko saapasvarressa.

     Kovan luonteensa Kalle osoitti myös kieltämällä isäni siskon Taimin naimisiin menon kaksi kertaa. Tarjokkaina olivat itseoppinut radion korjaaja ja kaikkialle ehtivä sekatavarakauppias.

     Kaikki, mitä muut kyläläiset tekivät, oli epäilyttävää tai niille piti ainakin nauraa. Kalle tiesi ja teki itse kaiken. Ainut henkilö, jonka edessä Kalle seisoi huulet viivana ja kädet pussihousujen saumoissa, oli eräs kokkolalainen iso katsastusmies.

     Isän mentyä suoraan Lapin sodan päättymisen jälkeen Helsinkiin äiti itki kaksi viikkoa kamarin oveen nojaten ja välillä hengitystään kakoen. Äidin kasvot muuttivat ilottomiksi, ja hän lopetti ylimääräiset lellittelynsä eikä illalla puhunut sanaakaan. Hän siirsi vuodepaikkani omasta vierestään vinttiin, kun olin ihmetellyt, mitä miehiä vintillä liikkui.

     Koko talon väki oli myös pettyneitä isän Helsinkiin menoon ja isovanhempani joutuivat rahapulassa myymään ensin takamaitaan ja myöhemmin metsiään ja peltojaan. Rahaa riitti aina joksikin aikaa, mutta Pennala alkoi käpertyä ulkomaailmalta.

     He kääntyivät jonkinlaisiksi lestadiolaisiksi, ja taloon tulivat sen myötä seurat, virrenveisuu ja maallikkosaarnaajien jylisevät tuomionjulistukset. Sanankuulijoita varten makasiinissa säilytettiin vihreitä, petrolille haisevia penkkejä.