Katselin eilen illalla Jari Tervon vetämän Kylmän Sodan Suomi sarjan kokonaan. Kausi kesti jatkosodan rauhasta Gorbatshovin valtaan nousuun saakka, siis 1944 -1990. Kansakoululaisena 1940-1954 koin muiden luokkaverieni tapaan Neuvostoliiton etäisenä meistä jossain kaukana toimivana pahan järkäleenä. Eräiden luokkatoverieni vanhemmat pitivät Stalinia hyvänä ihmisenä, joka takasi ruoan riittävyyden itäisessä naapurimaassamme. Muutamat heitä säännöllisin väliajoin olivat muuttamassa Neuvostoliittoon, mutta lopulta päätyivät Karihaaran tehtaalle Kemiin lautojen taaplaajiksi.
Tehdas avusti työläisiään omakotitalojensa
rakentamisessa Karihaaraan. Käydessäni heillä äitini kanssa kylässä ihmettelin,
miten hienoissa taloissa he asuivat. Vesi tuli ja meni ja huoneet olivat
lämpimiä, mitä ne eivät suinkaan olleet vanhoissa maalaistaloissa, jossa rotat
pitivät yöllisiä pitojaan.
Ollessani armeijassa komppaniani
hälytettiin toimintavalmiuteen Kuuban ohjuskriisin aikaan lokakuun lopulla 1962. Koko kylmän sodan kausi oli aikaa seuraaville
jonkinlaisen filmin katsomista, jossa itse oli mukana. Yöpakkaset, Kekkosen
palmuun kiipeämiset ja hiihtoretket päämies edellä samoin kuin
kalastuksessakin. Lääkärin mukaan Kekkosen terveys 70 vuotiaana vastasi terveen
nelikymppisen terveen miehen kuntoa.
Kekkosen ja Nikita Hrustsovin karhukaatoretket
juomalauluineen reunustivat kuvaa Neuvostotoliitosta. Eihän tällaista voi pelätä,
ajateltiin laajalti ja lapsellisesti. Sodan käyneet puivat kuitenkin nyrkkiä. Niillä,
joiden isä oli talvi-, tai jatkosodassa kaatunut, ei herunut ystävällistä sanaa
Neuvostoliito kohtaan. Ne olivat ryssiä, vaikka voissa paistaisi. Tätini ja serkkuni
kirosivat kaikki Neuvostoliiton kasalaiset laskien pilaa heidän tuotteillaan. Tädilläni
oli vertailukohtana Yhdysvallat, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt osan lapsuudestaan.
Myöhemmin serkullani suomalisten veturien tarkastajana oli vertailukohteina neuvostoliittolaiset
veturit. ”Niiden ulkopellit olivat tehtaan jäljiltä kuhmuraisia kuin peruna
pelto” oli hänen vakioherjansa.
Opiskeluaikanani 1960- ja 1970-lukujen
vaiheessa jotkut porukat yrittivät vallata myös Helsingin yliopiston. Silloin
minulle sattui hauska tapaus. Mennessäni hakemaan matematiikan professori Lehdolta
merkintää opintokirjaani ja koputettuani oveen mies näytti pelokkaalta. Hänellä
oli käsivarret pöydällä valmiin ikään kuin valmiina vetämään kaikki paperit
pöydältä lattialle. Kun kohteliaan tervehtimisen jälkeen ojensin hänelle opintokirjani
hyväksymismerkinnän saamiseksi todennäköisyys laskennan luentosarjan suorittamisesta,
mies rauhoittui. Mies rentoutui kokonaan kertoessani, että kannatta käytää
hissiä, koska opiskelijoita makoilee portaakoissa. Professori antoi tiesoitani kaupanpäälliseksi
hyvän arvosan kerrottuani, että kerroksissa vallitsee rauha ja nujakoita ei
näy.
Kommentit
Lähetä kommentti