Päivän HS:ssä oli juttu naispuolisten varushenkilöiden kokemasta sukupuolisesta häirinnästä. Jo silloin kun naisteen astumisesta ruotuväkeen keskusteltiin, moni ajatteli häirintää tapahtuvan, koska niin tapahtuu kaikissa suurissa yksiköissä, joissa miehet ja naiset kohtaavat kymmeniä keroja päivässä saman tehtävän suorittamisessa naisten ollessa hiljaisesti hyväksytyissä alisteisissa rooleissa. Niin tapahtuu suurissa sairaalayksiköissä, poliisiorganisaatiossa, rajavartiolaitoksessa ja osin vankeinhoitolaitoksessa. Tällaisissa yksiköissä myös pennalismille on jalansijaa.
Joissain näissä naiset voivat joutua
henkisesti pätsimäiseen paikkaan. Jos sopimaton käytös on tapahtunut, monet näkijät
kääntävät katseensa pois, koska ilmiantamalla ikävän tapauksen, he vuoren
varmasti joutuvat silmätikuiksi ja saavat kantelupukin maineen. Toisaalta on
myös niin, että sivullisen joutuessa katselemaan tilannetta, hänellä ei ole varmaa
tietoa, onko meneillään olevan offensiivi vain leikkiä. Yhtäältä, jos vakavaa sukupuolista
lähentelyä tapahtuu, silmin näkijän ei pidä sitä katsoa vain viattomana leikkiä, vaan näkijän on siitä ilmoitettava esimiehelleen.
Ilmeisesti varuskunnissa on jo
yhtenäiset menettelyt, miten sukupuolisen häärinnän tapauksia saatetaan
päällystön tietoon. En lähde niitä tässä arvioimaan.
Mutta kantahenkilökuntaa en usko silmiään
ummistaviksi sukupuolisessa häirinnässä niin, etteikö rankkoihin tapauksiin
puututtaisi. Joka tapauksessa, kun nuoret viriilit naiset ja miehet touhuavat
samoissa tuvissa ja samankaltaisissa askareissa, jonkinlaista vispilän kauppaa
aina tapahtuu. Muutoin tilanteet olisivat luonnon vastaisia. Viime kädessä
kysymys on siitä, pidättäytyykö lähentely katseiden luomisena, vai sanailuna, vai
hyväksyttävässä yhdessä olossa vai muuttuko se vakavaksi ja vastemieliseksi lähentelyksi.
Tällaiseen prosessin joutunut itse tietää, mistä on kyse ja toimii
sen mukaan.
Kommentit
Lähetä kommentti