Venäjän Ukrainan sota on Venäjän näkökulmasta ajautunut paikallisten valloitusten jälkeen epämääräiseen neuvottomuuden tilaan. Osin tämä johtuu Venäjän 17 miljoonan nelikilometrin pinta-alassa enemmän tai vähemmän piilossa olevien sotilasyksiköiden epätasaisesta taistelukyvykkyydestä ja ylipäätään eri alueiden joukkoja saamisesta edes taitelukuntoon, puhumattakaan, että ne saataisiin rahdattua Ukrainaan. On vaikeaa kuvitella, että Venäjä lähettetäisi Ukrainaan sotimaan 4000 kilometrin päästä Tyynen valtameren rannalta Tsuktsien niemimaalta kalastajia. Näiden ihmisten erilainen kulttuuri ja taistelumoraali heikentävät varmasti liikaa tarvittavaa sotilaallista kyvykkyyttä Ukrainassa.
Venäjällä on siis taisteluyksiköitä, muttei niillä kaikilla ole Ukrainassa
tarvittava taisteluvelmuitta tai sotilasmoraalia. Sota on kuitenkin ajautunut
tilanteeseen, missä jonkinasteinen paradigman muutos pitää tehdä. Kaiken tämän
taustalla väijyy tosiasia, että Ukraina on pinta-alaltaan (600 000 km2) ja
väestöltään pienehkö maa, mutta kuitenkin niin suuri, että sen säällinen miehittäminen
ei tule kysymykseen ilman moni miljoona päistä miehitysjoukkoja. Yleensä
miehitysjoukkojen määrän pitää olla 20 prosenttia miehitetyistä. Venäjä tuskin
tähän ryhtyy. Kuin sinettinä paradigman muutokselle on Venäjän Mustanmeren
helmen ohjusristeilijä Moskvan uppoaminen tummaa tummempaan Mustaan mereen.
Jonkin verran kylmiä väreitä selkärankaan aiheuttaa se, miten Churchill kohteli
1945 Saksan eräitä kaupunkeja. Churchillin esikunta löysi Britannian lennostosta
kenraali Harrisin pommittamaan mm Dresdeniä ja Hampuria. Harrisia kutsuttiin
Pommi Harrikseksi. Dresdenin katedraali tuohtui täysin. Lieskojen synnyttämä
imu, happikato oli niin suuri, että tempaisi ihmisiä jopa satojen metrien
korkeuksiin.
Nyt pitää toivoa hartaasi, ettei Putin käytä paikallista Harrisia ja solmii
Ukrainan kanssa aselevon sekä tämän prosessin kautta solmitaan rakoilevankin
rauhan, kunhan ihmisiä ei tapeta.
Kommentit
Lähetä kommentti