Katsellessani Suomen taistelua lentopallovoitosta Italiaa vastaan, mieleen tuli sinnikkyys. Joskus kysyn itseltäni, olenko ollut sinnikäs saatuani käydyksi oppikoulun loppuun. Kun olen rehellinen, niin tuskin olin sinnikäs oppikoulun eri vaiheissani. Minusta tuntuu näin jälkeen päin ajatellen, ettei vaadi kovaa sinnikkyyttä saada joka vuosi neljät ehdot (englannin ja ruotsin kielestä, algebrasta ja geometriasta). Joka kesä myymäläapulaisäitini maksoi satojen markkoja hinnan ehtojen suorittamiseen tähtäävistä preppauskursseista. Todennäköisesti rehtori oli opastanut näiden aineiden opettajia niin, että minut oli tämän jälkeen päästettävä seuraavalle luokalle. Yksi poikkeus oli: Viidennen oppikoululuokan kävin kahteen kertaan. Kävin siis oppikoulua yhdeksän vuotta ja aina ehdoilla. Eikö tämä muka oles sinnikkyyttä?
Ei
ole, se on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Äitini oli lähes koko kouluajan
jankuttanut vieressäni ja talonväen kuulleen, että Pekasta tulee työmies.
Mikäpä siinä. Olin kesäisin Helsingin seudulla ojakaivajana, kellokallena, trukinkuljettajana,
säkkien puhdistajan, sokerivaraston lattioiden lakaisijana, lähettinä, joka ei
tuntenut Helsinkiä lainkaan, jolloin saatoin viipyä kaupungilla eksyksissä
tunti tolkulla. Kyllä eksyksissä oloon liittyy sinnikkyyttä, mutta myös jonkin
laista muilta tulevaa pilkantekoa, mitä lisäsi pohojamaan murteeni.
Yhtäkkiä
yhtenä toukokuun loppupäivänä tätini soitti ja kertoi toimistossa olevan puute
kahvin keittäjästä. Jälkeen päin ymmärsin, että se oli vain vinoilua, mutta
menin kuitenkin toimistoon. Päällikön ihmetellessäni olemustani ja puhetapani
hän käski osastosihteerin järjestää minulle istumapaikan pöydän ääreen. Se oli
ensimmäinen sisätyöpaikkani, mille annoin suuren arvon, koska ei tarvinnut
räntäsateessa ja pakkasella kuljeskella eksyksissä pitkin kaupungin outoja
katuja.
Kommentit
Lähetä kommentti