Näin sanoi romaninainen aamun Yle TV:ssä. Minulla on eräs hyvin
riipaiseva kokemus tämä heimon pojan kaveruudesta. Se loppui siihen, kun hän teki
suunnitellun rikkeen minulle. Itsestäkin tuntuu naurettavalta kertoa tästä,
mutta sen ajan elämänitilanteeni käsitysmaailmaan peilattuna se oli minua syvästi
koskettava tapaus.
Elettiin 1940-luvun puoliväli jälkeistä aikaa ja koulunkäyntiä.
Perheeni oli hajonnut enkä käsittänyt ja puhumattakaan sisäistänyt tunnetasolla,
minkä talouden elämän rytmiin minun kuulusi kiinnittyä. Vaihtoehtoin oli isäni lapsuus
talon, jonka isäni oli hylännyt ja kadonnut Helsinkiin, vai äitiniini, joka
eron jälkeen hajosi kadottaen käsityskykynsä, kuka hän oli ja mihin hän
varattomana kuuluu. Kaikkien näiden epävarmuuden ja ristiriitojen pyörteissä
elämäni ajelehti, kuin tukki joessa. On vahvasti todettava, että en ollut siinä
piirissä ainut, joka näin koki.
Eräänä syyspäivänä jäiden tultua kiljuen jokeen, sain
varakkaan kauppiaan pojalta rautaisilla puristimilla kenkiin kiinnitettävät luistimet.
Pidin niitä maailman suuripana areena.
Kerran tultuamme
koulusta mainitun pojan kansa lumista jäätä pitkin asuinpaikkaani kohti, poka
pyysi saada kokeilla luistimia. Ihmettelin hiukan, koska jäällä oli noin 10
senttiä lunta. Jokeen oli juntattu uittoa varten sopiviin kohtiin tukki pystyy
joenpohjaan. Nyt lähellä olevasta tukista näkyi jään pinnan yläpuolella noin
puolimetriä. Se oli oiva istuinpaikka luistimien ruuvaamiseksi kenkiin. Näin poika
selitti. Pidin paikka vaarallisena, koska veden virtaamisen vaikutuksesta tukin
pään ympärillä oli sula vesi. Sula uran oli noin 10 senttimetriä leveä kiertäne
koko tukin. Yhtäkkiä poika huusi, että missä toinen luistin on. Se oli tietenkin
pudonnut sulasta poijua kiertävästä urasta joen pohjaan.
Sitä etsin myöhemmin kaikin keinoin, mutta lopulta kauppias tuli
ja sanoi nähneensä toisen pojan pudottava luistimen sulasta urasta joen pohjaan.
Sitä ei löytynyt koskaan.
Tämä riipi mieltäni koko talven ja riipii vieläkin.
Kommentit
Lähetä kommentti