Auringollakin on pilkkunsa, sanotaan. Ei Jälkiviisat-ohjelma
kaadu yhteen kurjasti menneeseen jaksoon. Tänään kuitenkin vaikutti siltä, että
alkukahvin jälkeen ei ollut enää mitään tekosyytä olla aloittamatta keskustelua,
niin sekamelskaan kietoutunutta ja kangistunutta Kalle Isotalon, Kreeta Karvalan
ja Jan Erolan sanojen vaihto ja päälle
puhuminen olivat.
Kolmikon roolit ovat muotoutuneet vuosien esiintymisien
jälkeen ennalta arvattaviksi. Kuulijan
mielenkiinto alkaa vähitellen lopahtaa.
Vakiintuneena tapana Isokallio ryhtyy aluksi esittämään
povokatorisia väitteitä julkishallinnon ongelmista, usein ohjelmaan luonteeseen
kyllä sopiavia, kuten miksi valtio tuhlaa 200 miljoonaa euroa taivaan tuuliin.
Ja vastaa itse. –Tuulivoiman tukemiseen kiinalaisille ja japanilaisille.
Taitavana ja kokeneena yritysjohtajana Isokallio on jostan
syystä keskittynyt etupäässä vain mokien etsimiseen julkisesta sektorista
jättäen vähemmälle huomiolle hyvin
tuntemanssa yrityssektorin. Tämä on hieman outoa, sillä hänen ei tarvitsisi imarrella
ja tavoitetlla suosiota miltään taholta.
Erola innostuu puolustamaan silloin tällöin vasemmistolaisia näkökantojaan,
jos ei tule keskeytetyksi. Hän on hyvä vastapari Isokalliolle.
Kreeta Karvala on viileän looginen ja käyttää lehtinaisen
asiantuntemustaan rautaisesti. Kun hän katsoo olevansa erityisen oikeassa ja
kun hänen on välttämtää oikaistava väärät tiedot, hän argumenteilaan hiljentää
Isotalon ja Erolan.
Miksi kolmikon ohjelma pitäisi lopettaa. Sen jäsenten
vakiintuneet ja tunnetut roolit ohjaavat liikaa keskustelua, katselijasta
kaikki jo aiemmin kuultua. Keskusteluissa kyllä tulee joskus yllättäviä nökulmia
esille, mutta liian usein puheet päätyvät kuin hyvän tahtoisen vanhan pariskunnan
kiistely siitä, miten viime kesän loma oikein meni.
Jälkiviisaat oli hyvä ohjalma, vieläkin, mutta lahoaa se iso
puukin.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti