1714. Pienten yritysten rooli sotessa epäselvä

     Sosiaali- ja terveydenhoitojärjestelmä nytkähti selvästi eteen päin aluejaon ratkettua. Sipilän osasto korosti monta kertaa, ettei asia voi tyssätä yhteen lukuun. Kyllä se ratkesi lukuun 18, joka on tulevien itsenäisten hallintoalueiden (nykyisten maakuntien) lukumäärä.

     Luku 18 kannattaa jättää rauhaan ja sen sijaan tarkastella, mitä viime päivinä hoetut vapaa valinta, raha seuraa asiakasta sekä neljän miljardin säästötavoite merkitsevät.

     Asiakkaan vapautta valita hoitopaikkansa on periaatteessa hyvä ratkaisu. Yksinkertaisimmillaan toteutettuna se voisi merkitä, että potilas marssii lähimpään yksityiseen, julkiseen tai yhteisön terveysasemalle, joka lähettää laskun sote-alueen keskusyksikköön. Tämä olisi helppoa, kevyttä ja jopa kaunista hallintoa, mutta ah niin kallista.

     Ensiksi on selvää, että palvelujen kysytä kasvaisi, koska ihmiset luonnollisesti hoidattaisivat kunnolla itsensä. Tämä on niin vaikea pulma, että jätetään se tässä rauhaan.

     Toiseksi ehkä olisi kuitenkin aivan aluksi parasta pohtia, miten 1980-luvulla pintaan noussut palvelupakettikonsepti tässä toimisi. Hyvinhän se toimisi, koska siinä on etukäteen määritelty pakettiarsenaali, jossa kullekin paketille on ennakkoon suunniteltu sisältö, laatu ja hinta.

     Silti epävarmaksi jää pystytäänkö edes terveyden- ja sosiaalihuollon peruspalvelut paketoimaan standardituotteiksi edes niin, että niihin voitaisiin hyllystä ottaa lisäpalveluja. Potilaan kunkin sairauden persuspakettiin lisättäisiin siis standardielementtejä, jotka yhdessä peruspaketin kanssa muodostaisivat palvelukokonaisuuden. Sille voitaisiin etukäteen laskea listahinta ja sillä olisi myös etukäteen määritelty laatutasoja -takuu. Kuulosta monimutkaiselta, mutta niin se onkin.

     Kolmanneksi, tämä ei riitä. Kulloisena hetkenä saatu palvelun taso ja hinta ovat tärkeitä tekijöitä potilaalle, palvelun tilaajalle ja tuottajalle. Tärkein kuitenkin puuttuu: palvelun (hoidon) vaikuttavuus. Tästä näkökohdasta kumpuaa väitteet, että terveydynhoito ja sosiaalihuolto eivät voi olla pelkästään yritysten varassa. Toinen väite, etteivät yritykset ole kiinnostuneita seuraamaan eri hoitomuotojen vaikutuksia, on myös otettava vakavasti.

     Ainakaan koko valtakunnan tasolla tämä ei ole mielekästä. Aina löytyy ilkimys, joka väittää, että yritysten ei kannata pyrkiä korkeaan laatuun, sillä silloin kysyntä vähenisi. Tämä on kovin yksipuolinen väite.

      Joka tapauksessa jo yllä hahmoteltu antaa kuvaa, kuinka monimutkaisesta uudistuksesta on kyse. Ei ole varmaa meneekö reformi edes karkeasti edellä kuvatun kiinnekohtien kautta. Näiden lisäksi rahoituskanavat ja verotus vaativat omat alareforminsa. Edelleen on epäselvää, miten asiakkaaksi listautuminen tapahtuu, miten laatua ja kustannuksia valvotaan ja kuka ohjaa kokonaisuutta. Kysymyksiä riittää, mutta vastauksista on pulaa.

     Neljänneksi näin monessa kohdin avoimena olevassa reformissa neljä miljardin euron säästöt ovat liian optimistisia.