Toisen kantasuomalaisen luokitteleminen johonkin vähempi arvoiseen kantasuomalaisen ryhmään oli maan tapa vielä 1940 - 1950-luvuilla (=woke). Erityisen pahalta tämä wokettaminen tuntui kansakoululaiselta. Usein kuulin sanottavan, että siinä se Huttusen Hellin poka lampsii Hietalaan (taloon) tai mitä se poika täällä tekee tai mene pois meidän metsästä. Laajemmin ottaen Suomi eli silloin luokkayhtesikunnan aikaa.
Äitini huvikseen
laatimalla paperilla anoin vapautusta lukukausi maksuista. Minun piti viedä anomus
kateredin takana istuvalle opettajalle koko luokan nähden. Huonona oppilaana en
milloinkaan saanut vapautusta. Ilman setäni joen ranta aluetta, jossa sain
vapaasi kulkea, elämä olisi vieläkin kurjempaa. (Jälkeen päin olen pohtinut,
oliko anomuksen jättämisprotokolla tahallaan tehty näin paljastavakasi niiden
määrän supistamiseksi).
Muutto
kirkonkylä erääseen varastorakennuksen huoneeseen merkitsi, niin kummalliselta
kuin se tuntuukin, hidasta arvon nousuani. Potkupalossa kenkäni pohja läpätti
kuin ketun kieli. Samalla eksyin painonnostoa harjoittavien piiriin. Siitä
alkoi myös vaatimaton, mutta intensiivinen urheilu-urani. Kuva lehdissä ja teksteineen
kohottivat itsetuntoni.
Joka tapauksessa
nämä onnekkaat tapahtumat olivat hyvänä apuna minä kehitykselleni. Voisinko juhlallisesti
sano, että urheilu ja sattumukset apupoikanani olivat kirjaimellisesti elintärkeää
tulevalle elämälleni. (Alan kirjallisuudessa puhutaan myös sattumusten avulla
johtamisesta.)
Kommentit
Lähetä kommentti