Muistan hyvin heti sotien jälkeisen elämänmenon. Sodasta palaavat miehet ilmestyivät kotiseudulleen, kuka mitä erilaisimmissa ryysyissä, nälkä- ja terveystilassa. Toiset kinkkasivat yksi jalkaisina peltotöissä toisten valvoessa yökaudet sotakokemusten riivaamina. Naiset koettivat pitää huushollia kuosissa koettamalla lieventää monien pientalojen isäntien sota kokemusten aiheuttamaa apatiaa ja hourailuja.
Köyhäinhoitoa
ei ollut. Se korvautui pitkälle maatalojen antamilla leivän puolikkailla puurojauhopussilla,
jopa maitotilkka oli mahdollista saada.
Useilla taloilla
oli nimikko köyhät, jota epäsäännöllisen säännöllisesti ilmestyivät kuin haamut
talon pihapiiriin jääden kesäisin makoilemaan pihan nurmikolle tai järven rannalle
katselemaan nuoren temmellystä. Talvisin he hiipimällä ilmestyivät tuvan nurkkatuolille
vaatenaulakon turvaan leipäpalan toivossa. Mieleeni on erityisesti jäänyt, kuinka
he talvisin työnsivät heiniä kenkäronttosiinsa jalkojen jäätymisen estämiseksi.
Nämä köyhät asuttelivat
talon takamailla omissa tönöissään, jotka olivat entisen torppareiden majapaikkoja.
Nämä etiset torpparit
avustivat sanottamalla sopimuksella talon pikku askareissa, kuka hakkaamalla polttopuita,
kuka kantamalla tuvan puulaatikkoon polttopuita, kuka haravoimalla kesällä heinätöissä.
Jotkut esittivät temppuja roikkumalla yhden sormen varassa kattokoukussa,
hirveää.
Tästä köyhälistöstä
muodostui vähitellen talon vakituinen elättijoukko, joka sai talosta pikku töitä
vastaan kainaloonsa leivän, voinokareen, jauhon pussin, siis sen ajan sosiaalitukea.
Kommentit
Lähetä kommentti