Moni on tuskaillut säännöllisin väliajoin eri muodoissa tyrkytettyjen johtamisoppien kanssa ja ihmetellyt, mihin niitä kaikkia oikein tarvitaan. Eivätkö Maslowin tarvehierarkiat enää riitä ja ovatko Druckerin opit loppuun kulutetut? "Minä en lähde enää yhteenkään seminaariin, kaikki on kuultu jo moneen kertaan", on hyvin usein kuultu kommentti kaiken kokeneiden suusta.
Mutta onko sittenkin niin, että uudet opit ja sovellutukset ovat välttämättömyyksiä työntekijöiden ja esimiesten pysymiselle kehityksen kyydissä mukana, jopa sen edellä?
Oppiuskovainen jatkaa vielä: "Kunkin ikäluokan on itse tehtävä oma päänsä myös johtamisopeissa. Tässä savotassa on oltava mukana myös ne aiemmat ikäryhmät, jotka ovat jo päänsä tehneet. Näin luodaan yksi perusta yrityksen esimiesten ja henkilöstön yhteisten sävelten syntymiselle. Johtamisopit sisältävät uudistuvan terminologian, jota ilman työmarkkinakommunikoinnissa ei pärjää. On turha kukkoilla kehitykselle."
Vai onko sittenkin kyse vain suuresta puhalluksesta, josta eivät hyödy kuin oppien myyjät, sillä perustiedoilla, terveellä järjellä ja aikaansa seuraamalla pärjää vallan mainiosti, töissä ja kotona?
Joka tapauksessa jos aina vain tyydyttäisiin vanhaan ja koettuun, tilanne on samankaltainen, kuin pitäisi kuunnella jatkuvasti samoja kappaleita. Tällöin porukat eivät ajan pitkään enää svengaisi itsenä, toistensa eivätkä ympäristön kanssa, vaan eläisivät pelkästään vanhojen biisien urilla ja muistoissa.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti