Taloustieteen eräänä heikkoutena on pidetty sen huonoa toistettavuuttaa, siis koetta ei voida toistaa samoissa olasuhteissa, kuten tieteissä yleenssä voidaan.
USA:n vuoden 2008 finanssikriisi tarjoaa jonkinlaisen analogian, mitä EU-rahatemmellyksessä nyt tapahtuu ja pohtia, miten Euroopalle käy.
USA:n keskuspankki rahoitti pankkeja ja autoteollisuutta setelien määrää lisäämällä noin 2000 miljardilla dollarilla. Raha ei ehtinyt valua kuluttajille, vaan talous- ja valtaeliitti ja poliittiset eliittikeskukset estivät sen tasaammalla tai kasvattamalla sitä ennen tilejään enemmän tai vähemmän epämääräisin keinoin finanssivalvonnan puuttumatta asioihin. Iflaatio ei noussut, koska kuluttajalle asti rahaa ei tippunut tässä pyradiimipelissä.
Nyt EU:ssa on ilmaista rahaa tarjolla. Epäilen, että kaikki EU:n valtakeskukset, kuten valtiot, puolueet, pankit, suuryhtiöt, mahtisuvut, katolinen kirkko, jne ottavat kaiken irti rahan määrän lisäämisestä niin kauan, kunnes tilit on saatu joten kuten tasattua joko rahalla tai arvovallalla, koska todellista pankkivalvontaa ei ole. Tämän jälkeen ja kun niiin sanottu pankkivalvoanta on saatu aikaan, rahahanat pannaan kiinnni, ennen kuin sitä alkaa virrata kuluttajille. Hyperinflaatiota ei siis tule.
Tietenkin rahaa tulee kuluttajalle jonkin verran, mutta flaatioota pysyy kohtuu lukemissa, koska se on koko EU:ta kattavan valtakoneiston edunmukaista. Hyperinflaaiossahan hekin menettäisivät rahansa.
Miten Suomen pitäisi menetellä? Sen pitäsi joko erota eurosta tai liittyä vaatimaan joten kuten uskottavin perustein 30-40 miljardia euroa kuntatalouden tasapainoittamiseen ja väestön vanhenemisen vaatimiin lisämenoihin sekä muihin tässä tilanteessa ulospäin uskottaviin menokohteisiin.
Jos tämä skenario totetuu ja Suomi pysyy eurossa, työpaikkojen kasvu tyrehtyy, sillä puusta tipatunut raha ei ole kaikkein paras innovatiivisuuden moottori. Kaiken kaikkiaan Suomi näivettyy muiden EU-maiden mukana harmaaksi perässähiihtelijäksi.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti