Jotenkin on alitajuntaan kaivertamaan jäänyt Mika Aaltolan vaalitentissään lanseeraama suurstrategia. Strategia sanan kohdalla on syytä muistaa, että sen käyttäjää1970-luvulla katsottiin jotenkin pitkin nenänvartta ja näin puhuvan korostavan oma viisauttaan kuulujoille hienoilla termeillä, joihin ei kannattanut suhtautu vakavasti. Myöhemmin sen käyttö on vakiintunut johtamisen termistöön ja se on jakautunut mitä monimaisimpiin käyttötarkoituksiin. Mutta mennään Aaltolan tapaukseen.
Kun mies puhui suurstrategiasta, hän teki saman virheen kuin 1980-luvun suunnittelija/kehittelijä. Sanan sanottuaan puhuja ei saa jättää sitä roikkumaan ilmaan, vaan on pikimmin ilmaistava sen merkitystä täydentäviä lisämääreitä. Jos näin ei tehdä, strategia jää kärvistelemään irrallisena kattoon pudoten kohta hylättynä lattialla. Näin kävi Aaltolalle. Välttääkseen tämä hänen olisi pitänyt kiireen viklassa alkaa puhumaan siitä, mitä suurstrategia edellyttää Euroopalta, sen uhkakuvien päivittämistä ja asearsenaalien inventointia, missä aseissa on puutekohtia ja vahvuuksia, mikä maa vastaa mitäkin kriittisen puolustuskohdan heikkouksien kehittämisestä, mitkä ovat tässä muiden maiden rooli, miten joukot sijoitetaan Euroopan alueille, missä ovat komentokeskukset. Jne. Tämä on vain eräs malli. Tämän tyyppisiä asioista Aaltolan olisi pitänyt tuoda suurstrategiansa tueksi, jolloin se olisi ehkä herättänyt kuulijassa mielenkiintoa suurstrategiaa kohtaan.
Kommentit
Lähetä kommentti