2207. Vanhoillislestadiolaisten seuroissa armolahjaa anomassa

     Nuorena poikana kuuluminen vanhoillislestadiolaisten (HS 30.618 https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005738325.html) piireihin tuntui silloin luonnolliselta ja elämän meno heidän seurassaan ei ollut sen kummallisempaa kuin mitä eläminen maaseudulla syrjässä kirkonkylästä oli kellä tahansa. Jälkeenpäin ajatellen ehkä seurojen pitojärjestelmä oli kaikkein omalaatuisin tuoden esille arki elämiseen tapoja ja niiden kautta eri tunnetiloja, joita en ole saanut myöhemmin nähdä ja kokea. Kokemuksillani ei tienkään ole minkäänlaista yleistettävyysarvoa.

     Isän puoleiset isovanhempani ovat tässä keskiössä primusmoottoreina. Heidän talonsa pirtissä pidettiin säännöllisesti seuroja. Edellisenä päivänä me nuoret jouduimme kantamaan makasiinista, kuten vahan kaupan varastotilaa kutsuttiin, matalat ruskeat polttoöljyllä haiset penkit pirttiin lämpiämään. Näitä nelimetrisiä lankku istuimia oli noin 15 kappaletta.

    Sitä ennen oli käyty runsaasti kalliita puhelinkeskusteluja yhdistyksen johtohenkilöiden kanssa saarnamiehen ja hänen apulaisensa valinnasta, sillä varsinkin isoäiti ei syystä tai toisesta sallinut kuin omat suosikkinsa puhumaan. Maallikkosaarnaajat Kämäräinen ja Hintsala kävivät usein puhumassa, vaikka Kämäräisen lahjat olivat mummon mukaan huonot. Täytyy kunnioittaa näitä miehiä, jotka kansakoulupohjalta, Kämäräinen kauppias ja Hintsala maanviljelijä, tulkitsivat raamattua saaden kokousväen joskus haltioitumaan.

     Saarna alkoi virrenveisuulla, jonka jylinä tuntui uskomattoman moniääniseltä ja niin voimakkaalta, että navetassa ja tallissa alkoivat elukat tömistellä. Tämän jälkeen saarnamies silmäili kuulijakuntaa, joka pompat ja puserot päällä istui polvet koukussa hiiren hiljaa paikoillaan kuin peläten alkaako se häneltä kyselemään. –Täältä näyttää puuttuvan Savikon isäntä, vaikka lupasi tulla, saattoi saarnaaja tokaista.  Kun puhuja alkoi rapistella papereitaan seuraväki huohahti helpottuneena, enää ei kuulusteltaisi.

     Tämän jälkeen tilaisuus jatkui rukouksella, jossa Jeesuksen ja Kristuksen perintöverellä synnit puhdistetaan ja annetaan anteeksi. Varsinainen saarna oli aluksi rauhallista, mutta äänekästä raamatun kohdan selittelyä, jonka jossain kohdassa saatettiin viitata johonkin kuulijaan niin selkeästi, että se tuntui. –Älä varasta on katekismuksen yski meitä kaikkia koskeva käsky, niin myös Pöksän isäntää, saattoi puhuja tuomita. Siten seurasi pitkähkö tasainen ja korkealla äänellä saneltu teksti, joka ennakoi saarnan ensimmäistä huipennusta. Saarnamies nousi seisten julkistamaan ääni mahtavaksi pauhuksi paisuneena.  –Jos ette tee parannusta ja pyydä syntejänne anteeksi, Jeesus Kristus langettaa ikuisen helvetin tulen lieskat teidän, lastenne, lastenlapsienne ja lastenlastenlapsienne päälle aina neljänteen polveen saakka. Tässä vaiheessa alkoivat ensimmäiset katumusäänet kuulua. Etupäässä vanhat naiset kuka hillitysti kuka äänekkäästi voivotteli syntejään. Sanoista ei yleensä saanut selvää, mutta katumusta oli. Saarnan edetessä saman kaavan mukaan rupesi tapahtumaan jo kaatuilua. Se oli sillä tavalla hallittua, että aina oli joku vastaan ottamassa kaatujaa. Saattoi myös tapahtua, että lahkoon kuulumaton isäntämies tuli uskoon ja seisaalta seisten tunnusti syntejään, muttei mitenkään eriteltynä ja armoa Jeesuksen edessä. Tällainen oli suuri tapaus, josta puhuttiin kylällä pitkään. Tätä pidettiin ainoana tapana pyrkiä vanhoillislestadiolaisten jäseneksi. Tällainen oli tosi uskovainen.

     Erään kesäisen saarnatilaisuuden jälkeen, kun istukselin ulkona rahilla, saarnamies ja isoisä tulivat epämääräisellä ryminällä muutamat raput alas kartanolle noin metrin päähän minusta, isoisä tukka hajallaan. –Nyt ei enää Kalle vainoa sinua, vaan kaikki synnit on annettu anteeksi neljänteen polveen saakka. Kymmenvuotiaana en ymmärtänyt, mitä he sanoivat. Nyt jälkeenpäin tajuan, että saarnamies oli saanut kuulla kyläläisiltä isoisäni keksimät ikäviä temput minun vahingoittamiseksi (Konsultin muistelmat), Pekka Huttunen, 2011).

     Saarnamies vietiin illalla syömään talon suurimaan huoneeseen Ameriikan mattojen peittäessä lähes koko lattian. Joskus saarnamies vaati, että joku naisista tulisi häntä yöllä lämmittämään (Ei koske Kämäräistä ja Hintsalaa). Tällaiset vaatimukset talossa tyrmättiin yksimielisesti, mutta lämmittäjä oli muualla yleinen tapa.