On siitä kokemusta, kun kun viha ja raivo voi nousta sekunnissa jokin riipaisevan yksittäisen tapahtuman seurauksena ensin päähän ja sitten koko kehoon. Tällainen tilanne minulle sattui kymmenvuotiaana, kun vähemmistöheimoon kuuluva poika teki minulle törkeän tempun. Se sattui joen peilikirkkaalla joen jäällä, jonka yöpakkaset olvit jäädyttäneet viisisenttiseksi pielikirkkaaksi luistelujääksi. Tällainen tilanne joella sattui hyvin harvoin, koska yleensä jää peittyi muutamassa päivässä lumen peittoon luistelukelvottomaksi. Minä olin saanut hyvältä naapurilta nurmekset (luistimet) jalkaani, joilla opettelin ensimmäistä kertaa luistelun alkeita. Olin innoissani, koska tunsin niinä aikoina rakastavani luistelua. Vähemmistöheimoon kuuluva luokkatoverini seurasi vierestä puuhiani antaen samalla epäinnostavia kommentteja taidoistani, ja halusi kovasti päästä itse kokeilemaan, minkä lupasin. Kotvan päästä toisen luistimen irrotessa jalastani menin sitä asettamaan jalkaani joessa olevan tukkipöllin päälle istumaan. Pöllit olivat pystysuoraan pohjaan juntattuja moni metrisiä tukkeja niin, että vain puoli metriä siitä oli jään yläpuolella. Ne olivat tarpeen tukkien lauttauitossa. Virtaava joki ja leuto sää jättivät pöllin ympäristön noin kymmen sentin alueelta sulaksi. Toista nurmesta jalkaani asettaessani toisen nurmes oli jäällä odottamassa vuoroaan. Yhtäkkiä seuralaiseni potkasi toisen nurmeksen pölkin juuressa olevasta sulasta aukosta joen pohjaan. Mielialaani se vaikutta katastrofaalisesti. Sinne meni minun mahdollisuus elämässäni päästä ensimäistä kertaa koettelemaan taitojani luistelussa. Se vihan tunne ei ollut tavallista suuttumusta, vaan se lannisti ja teki minut moneksi viikoksi sanattomaksi ja sekä vuosiksi masentuneeksi, koska uusia nurmeksia en tulisi enää saamaan, sillä kuuluinhan mökkiperäläisten sakkiin. Siellä nurmekset olivat tuntematon käsite. Myöhemmin kyllä olin jääkiekkojoukkueen kantava puolustaja, mutta se ei mitenkään korvannut nurmeksien menettämistäni siinä tilanteessa.
Kommentit
Lähetä kommentti