Ennen 1960-luvulla suunniteltiin rakennusmestarin työvaiheen mitalla (mm. standardeilla). Sitten tuli koko työmaan suunnittelu. Eipä mennyt aikaa, kun valtion tarttui suunnittelu kynäänsä ja määräsi pakolliset viisivuotissuunnitelmat, jotka pelottavasti muistuttivat naapurimaa Neuvostoliiton suunnitelmataloutta. Kas kummaa kohta valtiolla pyörivät ensimmäisen suunnittelujärjestelmän idut eli suoritesuunnittelu, hankesuunnittelu, budjettisuunnittelu ja taloussuunnittelu. Mutta eihän tämä riitä mihinkään, kun laskentatoimen miehet pääsivät vauhtiin. Niinpä valtio latasi täydeltä laidalta 1970-luvun alussa, kun tilipuitteen työvaiheen ja kustannuslajin tarkkuudella seurattiin kustannuksia. Nimenomaan kustannuksia, koska kukaan ei ollut aiemmin kiinnostunut muusta kuin menoista eli budjetin momenteista ja niiden riittävyydestä.
Nyt siis odotettiin kustannustietoisuuden puhuvan. Ja kyllähän se puhui, mutta kukaan ei kuunnellut, vaan kamreerit tuijottivat vain momenttien määrärahojen riittävyyttä. Meni kotvan aikaa kun kustannuslaskennan vilisevät numerot lakkasivat kiinnostamasta. Niinpä hypättiin strategisen suunnittelun lempeän vastuuttoman pyörän vietäviksi. Papereita syntyi kuin Vilkkilään kissoja. Oli pitkätähtäyksen, keskipitkäntähtäyksen ja lyhyentähtäyksen suunnittelua, toiminta-ajatusta, päämääriä, toimintaideaa, strategioita, strategista suunnittelua ja strategista ajattelua, uhkia, mahdollisuuksia, vahvuuksia ja heikkouksia, tulosyksikkösuunnittelua jne. Viimeisin tulokas on mediassa esillä ollut suurstrategia. Eikä se tähän lopu.
Mitä tästä kaikesta on jäänyt käteen ? Siinä on tapahtunut suunnittelumenetelmien evoluutiota, jossa toivon mukaan parhaat sovellutukset ovat ohjautuneet juuri sinne, joissa niiden hyödyt ovat suurimmat.
Kommentit
Lähetä kommentti