2834. Empatia ei kuulunut sosiaalivirkailijan moniin vahvuuksiin

Hoitopaikan tivaaminen kunnalta oli kuin punaisen lipun heiluttaminen ennen räjähdystä. Se johti joskus vähän huvittavaankin, mutta toisaalta irvokkaisiin tilanteisiin. Äitini karattua kunnan silloin korjauksen alla olevalle valtatielle, dynamiittimies karjui, että ampu tulee, ampu tulee, äitini kuuli ja luuli, että auto tule, auto tulle ja oli menettää henkensä.
Antero Mukka kirjoitti aamun lehdeää ansiokkan kolumnin aiheesta.

Olin mukana melko läheisesti isäni, vaimon isän ja äitini vanhushoidossa. Kuollessaan heidän keksi-ikänsä oli 92 vuotta. Hallituksen linjaus1990-luvulla lopettaa silloiset ”kunnalliskodit” näkyi räikeästi yrityksissäni järjestellä heille hoitopaikkaa.

Soittamiset kunnan sosiaalitoimen virkailijalle olivat kuin miekkailua sen puolesta, ettei onko isäni tarpeeksi sairas ja kylliksi vanha. – Mieshän pysyy omin voimin pystyssä ja näyttää muutoinkin terveeltä. Isä oli kalman kalpea horjuessaan vieressäni. Virkailija ei milloinkaan puhunut isälle mitään, vaikka isä oli kyynärtuntumalla. Hän tiesi, ettei isä puhu mitään ja puhumattakaan, että hän olisi ymmärtänyt, missä kulloinkin oli.

Isän jouduttua taas sairaalaan silmäkulmassa olevan valtavan kuhmun takia pudottua jälleen kerran sängystään, kysyin sosiaalivirkailija, kun miehet nostivat isää invataksiin:” Mihin isä viedään?” ”Mihinkö se nyt viedään” ja jatkoi, että mihin isänne paikka on kadonnut hoitolaitos Hyvälästä. Väittäessäni, ettei isä pääse mitenkään rivitalon kapeita portaita ylös, virkailija naurahti happamasti, että tuossa on kaksi rivakkaa miestä taksissa kantamassa isänne vaikka Amerikkaan. Kimpaannuin niin, että vaimo otti minua käsipuolesta kiinni rauhoittumaan. Virkailija ei tiennyt, että isä oli syntynyt Yhdysvalloissa. Lopulta isä vietiin rivitalon toisen kerrokseen, jonka käytävällä oli ovia kuin krematorion luukkuja. Isä jäi makaamaan yhdelle kapealle mukavuuksia vailla olevalle vuotelle rinta kohoillen., kuin kuiville noussut kala.