Jälkiviisaiden kiivailujen luonteeseen kuuluu, että ne väillä kiihottavat, jolloin niiden kanssa tanssiin lähtö voi uuvuttaa ja välillä latistavat, jolloin on parasta vain mukautua suureen yhteiseen uomaan. Tervoa mukaillen, jos haluaa pysyä mukana päivän pyörässä, parasta on uida pää pystyssä horisontteja pälyillen ja draaman kaaren laskiessa hypätä lähimmälle lumeen lehdelle. Jos mielenkiinto itseään kohtaan on loputonta, on parasta kääntää huomio odottamisen taajuudelle, sillä aina tulee hetkiä, jolloin alkaa jotain tapahtua, mutta kuitenkin niin, että haksahtaa mieluimmin hitaaseen hevoseen kuin nopeaan partneriin. Moni kuvittelee, että elämässä riittää, kun on saanut 100 metriä etumatkaa unohtaen sen, että aina elämä ei ole suurta ja yksinkertaista.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti