Ihmisen arkigeeneihin on ladattu pyrkimys saada materiaalinen statuksensa mahdollisimman korkeaksi verrokkiryhmässään ja panna tämä nähtäväksi muille pohtimatta, miltä se näyttää ulos päin. Näyttäminen muille on ymmärrettävää, sillä kukapa ei haluasi tulla nähdyksi. Jos ei ole sanottavasti setelivetoista voimaa takataskussa, näkyväksi tulemisen kyytipoikana voi käyttää sosiaalista mediaa. Siinäpä oiva keino köyhälle näkyväksi tulemiseksi haluavalle. Varmin ja samalla luonnollisin tapa saada mediahuomiota on tietenkin henkilön intelligenssin tai fysiikan avulla saavutetut teot. Saavuttaa ilman näitä huomiota on taitolaji eikä se yleensä onnistu ilma suhteita ammattimaisiin medioihin ja jos se onnistuukin sisältö voi olla hölynpölyä. Neljäs tapa saada huomiota on kivuta sisällyksettömän jankutuksen turhanpäiväisyyksien pitkiä tikkaita huuhaan taivaalle ja sieltä heitellä egomurusia itsensä päälle. Tällaisia henkilöitä on esiintynyt aivan viime aikoina.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti