Niin se menee, että digitalisaatio on puskemassa yhä jyrkempää kiilaa työvoimaan halkaisten sen työläisiin ja digitoijiin. Väliaikaiseen välimaastoon jäävät sekä että ihmiset. Ajan myötä digiporukka sirpaloituu käyttäjiin, kehittelijöihin, asiantuntijoihin, alempiin esihenkilöihin, ylempiin esihenkilöihin ja johtajiin. Digitalisaation edistyessä lisää digiporukka on jatkuvassa turbulenssissa. Osa ei pysy kehityksen mukana pudoten työläisiin, osa siirtyy vaakatasossa, osa yläviistossa eri tehtäviin ja osa pystysuoraan asiantuntijoiksi tai johtajiksi osan kutenkin joutuessa alenevaan turbulenssiin riippumatta siitä, millä tasalla on ollut. Sitä sanotaan kilpailuksi. Lopputuloksena on, että pieni osa pääsee tai haluaa digirulettiin, suuri osa tekee suorittavaa työtä ja välimaastoon jäävät ovat ulkopuolisia, joista suurin osa elää tukiaisilla ja on hermoherkkä ja pieni osa on suurituloisia elämäntapa nautiskelijoita.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti