Lukiessa kokoomuksen vaaliohjelmaa mieleen tulee väistämättä tekstin etsivä, sisään rakennettu pingottava ja harhauttava sävy, jolloin se ajoittain tuntuu lukijaa siveleviltä intiimeiltä tunnustuksilta ja ajoittain tuonpuoleisen maailmaan armon parahduksilta. Tällainen dualismi näyttäytyy sivulliselle ihmishahmona, joka menee vauhdilla eteenpäin, mutta pysyykin paikallaan tai kompuroi menneen jäljillä. Neuvostoliitossa muistelu oli vaarallista, mutta muistiinpanot kohtalokkaita, koska ne todistivat vääjäämättä, miten toverit auttoivat selviytymään koneiston raateluista. Onneksi kokoomukselle, se ei ole yksin tämän NL:n mallin kanssa, sillä jokaisella varteenotettavalla puolueella on sen omat tilikirjansa, jotka se vaalien alla haluasi itse ja ennen kaikkea myös muiden puolueiden unohtavan. Jos kokoomus kohtaa jonkin puolueen lukemassa ääneen sen menneen kauden ”tilikirjoa”, sen kannattaa huudantaa suursäveltäjän Prokofjev’n kahta lempi sanontaa: ”Huvittavaa” tai Onko selvä”.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti