Miehet tulivat kyllä samoihin kokouksiin ja yhteistyön
merkiksi äänestäjille heittivät media edessä silloin tällöin ylävitosia. Mutta yhteinen
menopeli reistaili. Se kulki pätkittäin. Se kesti rusahdellen, vaikka sillä
työnnettiin Suomen raskainta järjestöjyrää. Se pysähteli kuuntelemaan, mitä
Etelärannasta kuului. Se oikutteli ja venkoili ja vähitellen matkat vähenivät. Lopuksi sen kulkijat alkoivat
puhua mediassa toisistaan välittämättä, kuka oikealle, kuka keskelle ja kuka ties minne,
mutta tukevampi ministeri reissasi vain lentokoneilla hoidellen maan asioita kuntoon.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti