Kabulin tilanteessa on kiusaus verrata sitä Saigoniin 1975. Tällöin Yhdysvaltojen kymmenen vuoden sota sai yhden merkkipisteen maan joukkojen poistuessa Saigonista. Viimeiset lähtijät olivat majoittuneena Yhdysvaltojen suurlähetystön muurien taakse. Viimeinen lähtijä oli suurlähettiläs Graham Martin. Joukkojen evakuoinnin tärkein apuväline oli taisteluhelikopterit, jotka ylipäätään mahdollistivat Yhdysvaltojen operaatiot tässä sodassa. Taistelurintamia ei ollut. Toinen merkittävä keino oli Saigonin merialueilla partioivat sota-alukset, joihin helikopterit toivat maasta lähtevät sotilaat. Myös etelävietnamilaisia pääsi mukaan evakuointiin.
Sota Vietnamissa vaati Yhdysvalloilta 40000 miehen tappiot. Todelliset
tappiot ilman kalustomenetyksiä olivat valtavat. Palatessaan kotimaan miehet olivat
traumatisoituneita. Heille ei osoitettu huomiota eikä arvostusta. Kuvaava on, kun laivasta astuva mies
istuessaan taksiin, kuljeta saattoi kysyä: ”Tuletteko kaukaa”. Yleisesti ottaen miehet olivat sielultaan ja
ruumiiltaan rampoja ja huumeriippuvaisia perheistään syrjäytyneitä.
Afganistanista kasvaa oopium unikkoja, kuin meillä heinää. Yhdysvaltain Afganistanin sotilailla voi olla edessään samankaltaisia traumoja, kuin Vietnamin sodassa tulleilla taistelleilla. Vietnamin sodasta kotimaahan tullessaan veteraanit joutuvat vastaamaan kysymyksiin sodan kokemuksista ja jopa siitä, miksi menitte sinne. Huumeriippuvuus Afganistianin sotaan osallistuvilla voi olla vähintäänkin samaa tasoa kuin Vietnaminsodan veteraaneilla. Saigonista lähtö oli kuitenkin erilainen, kuin nyt Kabulista poistuminen, mutta taistelijoiden sodan jälkeinen elämä ei poikenne Vietnamin kokemuksista. Suuri kaiken muun peittävä yhteneväisyys on pitkän ja kamalan sodan verinen tappio. Tappiot Saigonissa ja Kabulissa osittavat, ettei oman maansa hyvin tuntevia fanaattisia taistelijoita ei voi kukistaa suurellakaan sotilaskyvykkyydellä.
Kommentit
Lähetä kommentti