Kirkonkylää oli iät ja ajat halkonut jyrkkätöyräinen joki. Se laajeni kosken alapuolella järventapaiseksi suvannoksi muodostaen pitäjän ainoan oikean järven. Tulva-aikoina jokea käytettiin uittoväylänä, ja sitä pitkin tuotiin tukinippuja suoraan kirkonkylän rannalla ulvovalle sahalle. Kesäisin joki mateli nöyränä matalassa uomassaan. Körttiläiset asuivat pohjoisrannalla ja lestadiolaiset etelärannalla. Syntymätaloni Pennala, joka oli isän kotitalo, sijaitsi joen töyräällä Raumankoskesta länteen.
Taloa asustivat isovanhempani Kalle ja Hilja
Huttunen. He olivat niitä Pohjoispohjanmaan läpiahkeria ihmisiä, jotka olivat nuorina
muuttaneet ennen sisällissotaa Amerikkaan. Kalle oli viimeistellyt vasarakoneella
autonovia Detroitin autotehtaalla, ja Hilja piikonut rikkaiden rouvien
luona. Kallen ainut tuhlailu oli sattunut Flintissä, kun hän oli käynyt kapakassa
juomassa lasillisen viskiä. Amerikan suuren laman ja Suomeen tulonsa jälkeen he
ostivat Pennalan ja vasaran alle menneen Hankalan tilan rantamaat. Sen jälkeen he
eivät enää puhuneet naapureilleen eivätkä käyneet kylässä. Loput rahansa he tallettivat
vaieten pankkiin. Kun koitti pula-aika ja inflaatio söi rahat, heidän suureksi elämäntehtäväkseen
muodostui se, miten saada Pennalan tilasta toimeentulo heidän olemattomilla talonpitotaidoillaan.
”Olisi täytynyt pitää tienestit dollareina”, oli Hilja päivitellyt lukemattomia
kertoja.
Äitini kertoi auringon paistaneen koko
sen kesän, kun synnyin välirauhan aikaan. Talvisota oli käyty ja jatkosota edessä.
Ensimmäiset muistikuvani maailmasta liittyivät Pennalan talon toisen kerroksen jyrkkiin
portaisiin, joita ryömin alas äidin huutaessa ja pelätessä kauheasti. Saksalaisten
autokolonnia ajoi talon ohi kirkolle päin, ja lentokoneet lensivät taivalla.
Jatkuu…
Kun sota päättyi, evakkojen asutusalue muodostettiin kirkonkylältä kymmenen kilometriä itään. Kesäillat täyttyivät katerpillareiden mylvinnästä ja kantopommien räjäytyksistä, kun evakot raivasivat valtion luovuttamia suomaita pelloikseen. Pohjoistuuli toi sieltä palaneen maan käryä ja nuotioiden savuja Pennalaan saakka.Isäni Eelis oli ollut kaksi vuotta vanha Kallen ja Hiljan mentyä Amerikkaan, ja perheen palattua Suomeen hän oli mennyt Raahen porvari- ja kauppakouluun ja sieltä suoraan reserviupseerikouluun ja talvisotaan. Tultuaan talvisodasta hän toimi välirauhan ajan suojeluskunnan aluejohtajana ja osallistui sen jälkeen jalkaväkikomppanian päällikkönä jatko- ja Lapin sotiin. Hän haavoittui kahdesti. Ensimmäiset muistikuvani isästä perustuvat Kallen ja isän välisiin puhelinkeskusteluihin. Niitä käytiin silloin, kun haluttiin kuulla isän mielipide jostakin asiasta. Tavallisin ja tiukin kysymys kuuluikin: ”Milloin tulet Helsingistä Pennalaan laittamaan talon asiat kuntoon?” Jatkuu
Kommentit
Lähetä kommentti