1906. Kansalaiset eivät tiedä, kuinka paljon heidän pitäisi suuttua hallituksen terveys- ja maakuntareformeista

     Aihe on niin vakava, ettei tässä yhteydessä kannata käyttää sote-sanaa, josta on tullut tuntemattomaksi hiertynyt tukki jolkottelemassa kaiken nielevään meren syvyyksiin. Ainut, jota voidaan turmiollisuudessaan verrata tähän, on maakuntahallinto. Tämän tuhlari-veljespari syntyi Keskustan ja Kokoomuksen kaikkien aikojen poliittisen lehmänkaupan tuloksensa. Jos kansalaiset tietäisivät tästä lehmänkaupasta karut tosiasiat, heidän pitäisi suuttua enemmän, kuin nyt ovat suuttuneet.

     Ennen kuin edetään syvemmälle, otetaan esille yleisesti hyväksyttyjä asiantuntijuuden ja politiikan määrittelyjä.

     Yleisesti on tunnustettua, että asiantuntijuuden yleisiä ehtoja ovat soveltaa teoreettista tietoa, toimia oikein työmarkkinoilla, organisoida ja ohjata oikein toimintaansa, hallinta sosiaalisia vuorovaikutustilanteita ja orientoitua tulevaisuuteen. Kaikkeen asiantuntijuuteen kuuluu kyky hankkia tietoa ja arvioida omaa toimintaansa (Pirttilä 1997, Nikun 2014).

     Wikipedian mukaan sanalla politiikka tarkoitetaan johonkin tiettyyn kokonaisnäkemykseen tai aatteeseen pohjautuvaa toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin asioihin. Mainittakoon, että homeopatia on tällainen näkemys parantaa ihmisten sairauksia.

     On surullista havaita, kuinka Suomen suurimmat reformit perustuvat pelkään näkemykselliseen ja aatteelliseen johtamiseen, jonka maine on maailmanlaajuisesti kyseenalainen. Siinä hyvän johtaminen edellyttämä todistettuun tai koeteltuun tietoon perustuva päätöksenteko jää taka-alalle. Usein faktoja e des haluta kuulla, mikä koskee erityisesti terveyspalvelureformia. Emeritus professori Kekomäki on jatkuvasti varoittanut yhtiöittämisen vaaroista, mutta kuuloille korville on sanoma mennyt.

     Itse kuin varmaankin toivoo saavansa laadukkaita terveyspalveluja oikeaan aikaan. Nyt aatteeseen kuuluu valinnan vapaus, millä ei ole mitään tekemistä laadun kanssa, sillä hoito on tieteeseen perustuvaa ja muut kuin lääkärit, eivät pysty arvioimaan ”ostamansa” hoidon laatua puhumattakaan sen pitkäaikaisvaikutuksia. Toisaalta kun hallitus lupaa tasalaatua, niin valinnan vapaudelta putoa jo lattiaparrutkin.

     Nyt Kokoomuksen maalivahti- ja juontaja kansanedustajat hehkuttavat valinnanvapauden voittoa, kuin Suomen voittoa Venäjästä huomenna hyllyoluen viinaprosentin noustessa 0,8 prosenttiyksiköllä. EK:n edustaja oli aivan innoissaan aamun 20.5 Jälkiviisaissa olutkarsinoiden poistosta. Mainitut henkilöt aivan oikein riemuitsivat rajojen kaatamaisesta, missä itse kuin on asiantuntija. Terveys ei ole sellainen.

     Terveys palvelujen reformaattoreiden kannattaa lukea Juha Mikkosen  http://www.hs.fi/paivanlehti/20052016/a1463632060967 artikkeli. Sen keskeinen kansainvälisesti tunnustettu tieteellinen sanoma on, että terveyspalvelu ei ole tavanomainen tuote ja siihen eivät sovi markkinamekanismien käyttö. Markkinamekanismeissa kollektiivien vastuu hämärtyy ja epätasa-arvo lisääntyy. Erityisesti tämä tulee esille varakkaiden ottamien sairasvakuutuksien lisääntymisenä, mikä näkyy vähäosaisten potilasmaksujen kohoamisena. Lisäkustannuksia aiheuttavat myös yhtiöittämisen seurauksena tulevat lukuisat sopimus-, markkinointi- ja hallintokustannukset.

     Toiselta tuhlari veljeltä pitää kysyä, mitä järkeä on jakaa maa 18 alueeseen, jotka tekevät tahoillaan ilman keskusjohtoa yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä tai ovat tekemättä niitä. Kokoomuslainen Juhani Kivelä on puuttunut tähän epäkohtaan väitöskirjassaan (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/suomen-varautuminen-hairiotilojen-hallintaan-on-ollut-puutteellista). Kivelän ajatuskulku on, että lääninhallituksien ja niiden poliisiosastojen lakkauttamisella, sisäministeriön sektoroitumisella, poliisihallituksen perustamisella ja ministeriön poliisiosaston heikentämisellä on viety eväitä keskusjohtoiseen kriisien hallintaan. Tähän käsitykseen voidaan yhtyä.

     1990 lopulla lääninhallituksien lakkauttamisesta alkanut aluehallinnon myllerrys on jättänyt vieläkin eräät alueviranomiset epävakaaseen ja huonosti organisoituun tilaan. Tämä koskee etenkin ELY-keskuksia ja aluehallintovirastoja ja niiden toimivaltaa suhteessa keskushallintoon. Hyvä esimerkki Talvivaaran tapaus, jonka lupa-asioihin ministerillä ei ollut toimivaltaa, ja jonka jälkiseurauksiin valtion on pumpattava nyt satoja miljardeja euroja. Kuvaavaa ajan hengelle oli lääninhallituksien lakkauttamista silloin junaillut Väestörekisterikeskuksen pääjohtaja, myöhemmin sisäministeriön kansliapäällikkö nykyinen Helsingin kaupungin apulaisjohtaja palkittiin vuoden kehittäjänä.

     Kun tähän melkein kaaoksessa kärvistelevään alueiden tilaan lisätään möhkälemäinen maakuntahallitus omine itsehallinto elementein, ollaan kaksinkertaisessa kaaoksessa ja kustannuskehityksessä

      Hallituksessa on kyllä kykyä käyttää teoreettista ja tutkittua tietoa hyväkseen. Täytyy vain ihmetellä, miksi kalliiksi tulevat aatteet voittavat tervejärkisyyden ja tuhlaavat peruuttamattomasti kansakunnan varoja poliittisten heilahtelujen seurauksena tuhlareiden valtakuntaan.  Jos valtakunnalla meni hyvin, maakuntahullutuksesta ei väliä, mutta terveydenhoidosta on väliä kaikissa olosuhteissa.