Ylen Aamu TV:ssä Petteri Vuorimäen ja Liisa Kauppilan pohdinta herätti ihmetystä. Se osoitti, kuinka keskustelu Arktisesta alueesta näyttää kiihtyvän samassa tahdissa, kun jäät sieltä sulavat ja jääkarhut mölisevät. Keskustelussa sinänsä ei ollut ongelmaa, mutta sen sisällössä oli, sillä raadin mukaan siellä on menossa jonkinlainen uuden aikakauden ja uusrenessanssin alku. Ensimmäinen renessanssihan oli silloin, kun norjalainen Robert Peary vuonna 1909 lähti sinne koirineen 1909. Nyt alueesta kuitenkin keskusteltiin kasvavalla innolla ilman konkreettista tarttumapintaa. Puheissa toistuvat samat debatin särmät, kuin missä tahansa median pintaan jumittuneissa ähkyinformaatioissa. Tosiasia on, että pohjoisilla napa-alueilla ei tapahdu mitään erikoista ja konkreettista muuta kuin, että jää sulaa ja että vakiintuneen tavan mukaan tanskalaiset haluavat yhä kiivaammin pitää alueen korvista kiinni niin, että päätä huimaa. Alueella on kuulemma arvokkaita mineraaleja, mutta kukaan ei tiedä, mitä ja minkä lohkareen alla ne ovat. Ja mikä tärkeintä, alue on kuulemma strategisesti tärkeä. Ikuisen jään ja pakkasen maa on siis tulevaisuuden tärkeä taistelukenttä, jossa ratkaistaan pohjoisen ja ehkä koko maapallon kohtalo. Nyt pitäisi sotatieteiden asiantuntijoiden lyödä faktaa pöytään ja kertoa, mikä tekee alueesta niin mahtavan. Tämä sitäkin suuremmalla syyllä ottaen huomioon siellä sotakaluston jäätymisen ja ihmiskehon ja mielen murtumisen vihmovan kovassa jäälumeen armottomuudessa. Eipä silti. Kun pohjoisesta alueesta puhutaan strategisena kysymyksenä, on tämän kysymyksen lisäksi tuhansia muita strategisiksi kysymyksiksi nimettyjä kohteita, jotka loppujen lopuksi ovat aivan tavallisia näkökulmia ja pahimmissa tapauksissa vain toteutumattomia harhakuvia.
Kommentit
Lähetä kommentti