Päivän HS:n pääkirjoituksessa päiviteltiin, kun nykynuorison harteille joutuu hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito samalla, kun joka viides nuori 18 - 20-vuotiaista käy terveydenhoidon mielenterveyspalveluissa. Tilannetta pahentaa nuorison lisääntyvä huumeiden käyttö. Tutkijoiden pitäisi selvittää, mikä on johtanut nuorilla tallaiseen tilanteeseen. Omaa nuoruuttani raskautti vanhempieni puute. He elivät mutta eivät olleet läsnä: isä Helsingissä ja äiti kyvyttömänä empatiaan kylvi vihaa ja kuritusta. Muistot kodista ovat hämäriä, koska minulla oli neljä asuinpaikkaa ennen vakituisen asunnan saamista, jolloin olin 15 vuotias. Kodikseni tuntemaani paikkaa minulla ei ole ollut. Tilannetta kuvaa, että eräinä vuosina koko kylä eli pelon vallassa peläten koko ajan milloin pappi tulee taloon ilmoittamaan kaatuneesta. Asuintalossani poltettiin kaksi puulaatikkoa. Kummassakin oli tuotu kaatunut sotilas pitäjään haudattaviksi ja laatikot poltettaviksi. Tämä aika ei tuntunut minusta silloin mitenkään erikoiselta, koska muuta aikaa elämässäni ei silloin ollut. Tätä aika ei voi mitenkään verrata nykynuorten kohtaamaan aikaan ja sen monenkirjaviin tyyleihin ja virityksiin sekä kurimuksiin . Yksi asia on kuitenkin selvä. Kun ongelmia tulee ne on kohdattava ja haettava apua. Niistä selviää kun tajuaa, että ongelmien selvittäminen tuo helpotusta ja lopulta hyvää elämää. Jos ongelmaa ei voida tyllipuhtaasti ja kirkkaasti heti ratkaista, aina voidaan löytää johtolangat ja tiet parempaan tilanteeseen, jotka lopulta ratkaiset koko ongelman.
Asioitani tuntevat usein kysyvät voinko antaa anteeksi äideilleni. Keski-ikään asti en kyennyt, mutta vanhempana katkeruuden muuri mureni edessäni eikä enää tuottanut vaikeuksia antaa hänelle tapahtumia anteeksi. Ongelma oli vain se, että äiti ei itse tuntenut tekevänsä mitään väärin. Tosin silloin vanhuuden verhot oli vedetty jo pitkälle hänen hahmonsa ylle.
Kommentit
Lähetä kommentti