3281. Mika Aaltola presidenttivaalien auervaara

Nyt ei auta muu kuin arabian kielen opiskelun vaihtaminen esperanton tankkaamiseen.   Näyttää siltä, että Aaltolan kannatus on jo ohittanut käännepisteenteen alaspäin eli laulun sanoin ”vuoden ovat vierineet, hurmaus on haihtunut, nuoruus jo mennyt on, jäljellä on ikävä”. Pastori Laajasalon lohdullisesti haastattelemana Aaltola kertoi surumeilisen, mutta ulkokullatun tarinan ylimääreisestä käynnistään roskiksessa hakemassa sieltä satunnaisesti tapaamansa ihmisen osoitteen. Hän oli unohtanut kirjoittaa tälle, vaikka oli luvannut niin tehdä.  Hän kertoi myös pastorille suhteestaan kristinuskoon, jonka periaatteita sanoi pitävänsä hyvänä ohjeena jokapäiväiselle elämiselle. Hänen selityksensä omasta hengellisyydestään oli kiusallista kuultavaa hänen ulkokultaisuutensa jälleen loistaessa koko studion tilavuudelta.  Pintapuolinen laupiaan Samarialaisen rooli sopi hetkeksi kenelle tahansa, mutta jotta se olisi henkilön identiteettiin aidosti kuuluva käyttäytymismalli, sen pitää kuulua ja näkyä arkipäiväisessä elämässä niin, että sen kanssaihmiset huomaavat, ei satunnaisti silloin kuin itseä hyödyttää. Kaiken kaikkeaan haastattelu oli sujuvaa ja harkittua. Mieleen kuitenkin väistättää tuli, että Aaltolan sanominen muistutti keskiajan luostarimunkkien jatkuvaa monotoonista, mutta äänekkäämpää sanavirtaa, joka tuli ja meni saman tien jälkiään jättämättä muissa kuin Benedictus Nursialaisen (ei Petäjäetisen) saarnoissa. Aaltolasta tekee siinä ja siinä kinthalla pätevänvirkaan, sillä ymmärtääkö hän kansainvälisen korkeatasoisen poliittisen kokouksen sisäistä ryhmädynamiikka. Vaarana on, että Aaltola osallistuessa tällaisiin kokouksiin jään pyörimään vain kokouksen kolamannelle ulkokehälle heitellen sieltä vain truismeja ja mitään lisäarvoa tuomattomia yleistyksiä, jotka sisäisesti hymyilyttävät muita osallistujia.