Illalla eetteri on täynnä uudenvuoden musiikkia. Musiikilla
täytyy olla jotain hyvin suotuisaa ihmismielelle, koska sitä on harjoitettu
muodossa tai toisessa aamun sarastuksesta lähtien.
Tutkijat ovat pystyneet löytämään musikaalisuuteen liittyviä
geenialueita ( mm. Irma Järvelä, 2008). He ovat yhtä mieltä myös
musikaalisuuden perinnöllisyydestä. Tutkimusten mukaan amusikaalisia, joilla
musiikki ei eroa puheesta on noin nelisen prosenttia. Huippumusikaalisia on
yhtä harvassa kuin amusikaalisia.
Ei suinkaan tarvitse olla huippumusikaalinen voidakseen
nauttia musiikkista ja soittaa jotain instrumenttia. Ei tarvitse erottaa
pikkutarkasti rakenteita ja tunnistaa sävellajeja korvakuulolta. Kunhan tunnistaa
suurin piirtein äänen kestoja ja sävelkorkeuksia, harjoittelulla tulee
pelimanni-ihmiseksi.
Ympäristötekijöillä on kuitenkin suuri merkitys
musiikissa pidemmälle kehittymiseen. Jos lapsi saa kuulla tai joutuu kuulemaan
koko ikänsä erilaista musiikkia tulevaisuus muusikkona on taattu, jos
harjoitusintoa riittää. Siinä on sitten ongelma purtavaksi tutkijoille, mikä
osa on ympäristön ja lahjakkuuden merkitys. Mutta pelimannin kannalta se sillä
ei ole mitään väliä.
Soittamisen harrastamisessa törmätään vanhaan tuttuun
kaavaan: mitä enemmän harjoittelet, sitä paremmaksi kehityt, tietenkin oikein
harjoiteltuna.
Musiikki on toinen universaalista kielistä, toinen on
matematiikka. Musiikkiin jää aina piilemään mysteeri. Miksi se tekee hyvää
mielelle? Vaikutuksen täytyy olla jotain hyvin alkukantaista, musiikki on ennen
puhetta, äidit hyräilevät vauvoille, kommunikointia.
Kommentit
Lähetä kommentti