Hallituksen viimepäivien tärkeiden hakkeiden
käsittely mediassa paljastaa kolme kovaa luuta: Vanhasen, Saarikon ja Marinin
Vanhasen ”suostuminen”
valtiovarainministeriksi melkein musertaa opposition kritiikin elvytyspakettiin
ja tulevaan budjettiin. Vanhasen valtava kokemus vaimentaa kritiikin, vaikka
sanoittaminen joskus hiukan horjuu. Tähän jos mihinkään sopii: kokemus on valttia. Tämä näkyy mm. siinä, kun hän vastaa eduskunnassa, hän ei ryntää suorää päätä puhmaan, vaan ajattelee puhumisensa siällön ennen sanomistaan.
Saarikko on politiikan nuori nero. Hän
puhumisellaan pyörittää vaikka pallon kuutioksi ja kuution palloksi kadottamatta sanomisensa
selkeyttä, ei palloa eikä kuutiota. Se ei ole opeteltu malli, vaan on suuri kiusaus ajatella hänen
saanen sen synnyin lahjana.
Marinin johdonmukainen selkeys asioiden
vaikeutuessa ja ongelmien monimutkaistuessa ei ole kadonnut mihinkään. Vähän
liioitellen sanottuna: asian esittäminen on kuin yhtä suurta laskutoimitusta,
joka päättyy tulokseen.
Ehkä jotkut ovat havainneet, kuinka HS:n nykyinen pilapiirtäjä Ville Ranta ja hänen edeltäjänsä Kari Suomalainen poikkeavat pilapiirroksiensa ilmaisutyyleiltään kuin yö ja päivä. Suomalainen oli viivan mestari Rannan ollessa viivajoukon tulkki. Tällainen asetelma esiintyy myös monessa muussa taiteen lajissa kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Kalle Päätalo oli yksinkertaisen tapahtumien moniselitteisen ja monimutkaisen kuvaamisen lyömätön kingi, kun taas Antti Tuuri niukkasanaisen kirjoittamisen prototyyppi, aivan kuin ihailemani Albert Camus, esimerkiksi Rutto romanissaan. En haluasi asua missään nimessä Rutossa kuvatussa afrikkalaisessa kaupungissa. Reidar Säreistöniemi oli Lapin värien ponnekas airut norjalaisen Edvard Munchin taulujen tihkuessa Huuto taulussa kammottavan pelottavaa pohjattomuuden tuskaa. Mennään takaisin Ville Rantaan. Hänen vertaamisensa Kari Suomalaiseen ei tee oikeutta Villelle, sillä Kari Suomalaisen aikaan painetulla lehdellä ja tässä tapauk...
Kommentit
Lähetä kommentti