Sivut

perjantai 15. marraskuuta 2013

431. Lukihäiriö ei parane kirjoittalla, mutta se auttaa.


Yksi sana on liian yksinkertaista. Aloitin kaksisanailla lauseilla. Äiti moitiskeli. Käskettiin lukea kirjoja. Kolmella sanalla keplottelin approbaturin.

Lukihäiriössä pahin oli, kun sitä ei tunnistettu.  Kansakoulun salissa leijaili vain edellisen luokan höylän pölyt. Oppikoulussa lievitti, kun opettaja kutsui sitä sanasokeudeksi. Milloinkaan sitä ei kutsuttu lukihäriöksi.

Kului kaksi vuosikymmentä. Sanat paperilla olivat harvinaisia kuin timantit. Jatkoin paksujen kirjojen lukemista, vain työasiota paperille.

McIintoch oli taikuutta. Se salli tekstin pyörittelyn sinne tänne ja tarkisti oikeinkirjoitusta ja ehdotti hävyttömyyksiä. Se ei väsynyt, ei ilkkunut eikä  ikävistynyt mökkimatkoihin.

Työasioisa kirjoittaminen johti suunnitelun opasvihkosiin. Lojaali esimies lohdutti kysymällä, kuka  niitä lukee. Puuhasteluni laajeni tietokirjojen kirjoittamiseen ja romaanien käsikirjoituksiin laatikkooni, kustantajien hylkääminä.

Jälkeen päin ajatellen neuvo ryhtyä lukemaan ei ollut pahimmasta päästä rohkaisua. Ei se kirjaimia oikeaan järjestykseen asettamiseen auttanut. Myös Dostojevskin lukemishetket ovat tähän hätään liian kaukaa haettu. Mutta lukemalla huomasin, mitä tyyyli saattaisi sopia minulle. Kun oikein mukavan ja yksinkertaisen  kirjan löysin, hetken päästä luulin sitä itseni kirjoittamaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti