Eläkkeellä oleva
alivaltiosihteeri Juhani Kivelä tarkastelee väitöskirjassaan Hiljainen hälytys
(https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Default.aspx?tabid=959&id=32836)
häiriötilanteiden ja kriisien hallintaa. -Häiriötilanteet ovat alueellisella ja paikallisella
tasolla hallittavissa, mutta kun ne nousevat kriisiksi, niin ne ovat
valtiollista toimintaa. Maahanmuuton hallinta on tällä hetkellä valtiollista
toimintaa, mutta sen seuraukset aiheuttavat paikallisesti ongelmia. Kriisin ja
häiriötilanteen ero on siinä, konkretisoi Kivelä (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/suomen-varautuminen-hairiotilojen-hallintaan-on-ollut-puutteellista)
Kivelän huoli on aiheellinen monestakin syystä.
Ensiksi 1990 lopulla lääninhallituksien lakkauttamisesta alkanut aluehallinnon myllerrys on jättänyt vieläkin eräät alueviranomiset epävakaaseen ja huonosti organisoituun tilaan. Tämä koskee etenkin elyjä ja niiden toimivaltaa suhteessa keskushallintoon. Hyvä esimerkki Talvivaaran tapaus, jonka lupa-asioihin ministerillä ei ollut toimivaltaa, ja jonka jälkiseurauksiin valtion on pumpattava nyt satoja miljardeja euroja.
Kivelän ajatuskulku on, että lääninhallituksien ja niiden poliisiosastojen lakkauttamisella, sisäministeriön sektoroitumisella, poliisihallituksen perustamisella ja ministeriön poliisiosaston heikentämisellä on viety eväitä keskusjohtoiseen kriisien hallintaan. Tähän käsitykseen voidaan pääpiirteittäin yhtyä.
Oheinen sitaatti kuvaa sen ajan kehittämistunnelmia (toki itse uudistuspolitiikka ja sen toteuttaminen olivat oma maailmansa):
"Päättäväinen Mauri Pekkarinen veti jytinällä eteenpäin sisäministeriön otteen vahvistamista aluehallinnosta ja kuntakentästä, mutta kunnat jököttivät paikoillaan odottaen parempia aikoja. Pekkarinen perusteli tekemisiään valtioneuvoston päätöksellä alueviranomaisten kokoamisesta samaan organisaatioon. Tästä alkoi Pekkarisen komennossa tapahtumaketju, jonka lopputuloksena Keskusta sai haltuunsa koko aluehallinnon. Tällä välin Lipponen oli käynnistänyt valtioyhteisöhankkeen valtiosihteeri Rauno Saaren johdolla ja alivaltiosihteeri Juhani Kivelän toimi hankkeen operatiivisena johtajana. Valtioyhteisöhanke tarkasteli ja teki ehdotuksia koko valtiohallinnon toimivuudesta, rakenteista ja ohjauksesta sekä hallituksen työskentelyn uudistamisesta”(Konsultin muistelmat, Pekka Huttunen, 2012).
Toiseksi nyt muokataan vielä rajummin aluehallintoa kuin vuosituhannen vaiheen hallintoa, jonka uudistus vieläkin osin on kesken. Ja se jääkin keskeneräiseksi joutuessaan maakuntahallituksien ja terveydenhoidon uudistuksien jalkoihin. Rapolan selvitys ei tuonut mitään oleellista kumpaankaan suurhankkeeseen. Päinvastoin uusia ongelmakohtia tulee nyt konkreettisesti esille kuten verotus, rahoitus, omasisuustaseet, jne.
Kivelän kaipaama kriisihallinnan valtakunnallinen keskusjohto vain heikkenee etnisestään maakuntien voimakkaan itsehallinnon takia. Sotessa tämä on myös ratkaisematta.
Kivelän huoli on aiheellinen monestakin syystä.
Ensiksi 1990 lopulla lääninhallituksien lakkauttamisesta alkanut aluehallinnon myllerrys on jättänyt vieläkin eräät alueviranomiset epävakaaseen ja huonosti organisoituun tilaan. Tämä koskee etenkin elyjä ja niiden toimivaltaa suhteessa keskushallintoon. Hyvä esimerkki Talvivaaran tapaus, jonka lupa-asioihin ministerillä ei ollut toimivaltaa, ja jonka jälkiseurauksiin valtion on pumpattava nyt satoja miljardeja euroja.
Kivelän ajatuskulku on, että lääninhallituksien ja niiden poliisiosastojen lakkauttamisella, sisäministeriön sektoroitumisella, poliisihallituksen perustamisella ja ministeriön poliisiosaston heikentämisellä on viety eväitä keskusjohtoiseen kriisien hallintaan. Tähän käsitykseen voidaan pääpiirteittäin yhtyä.
Oheinen sitaatti kuvaa sen ajan kehittämistunnelmia (toki itse uudistuspolitiikka ja sen toteuttaminen olivat oma maailmansa):
"Päättäväinen Mauri Pekkarinen veti jytinällä eteenpäin sisäministeriön otteen vahvistamista aluehallinnosta ja kuntakentästä, mutta kunnat jököttivät paikoillaan odottaen parempia aikoja. Pekkarinen perusteli tekemisiään valtioneuvoston päätöksellä alueviranomaisten kokoamisesta samaan organisaatioon. Tästä alkoi Pekkarisen komennossa tapahtumaketju, jonka lopputuloksena Keskusta sai haltuunsa koko aluehallinnon. Tällä välin Lipponen oli käynnistänyt valtioyhteisöhankkeen valtiosihteeri Rauno Saaren johdolla ja alivaltiosihteeri Juhani Kivelän toimi hankkeen operatiivisena johtajana. Valtioyhteisöhanke tarkasteli ja teki ehdotuksia koko valtiohallinnon toimivuudesta, rakenteista ja ohjauksesta sekä hallituksen työskentelyn uudistamisesta”(Konsultin muistelmat, Pekka Huttunen, 2012).
Toiseksi nyt muokataan vielä rajummin aluehallintoa kuin vuosituhannen vaiheen hallintoa, jonka uudistus vieläkin osin on kesken. Ja se jääkin keskeneräiseksi joutuessaan maakuntahallituksien ja terveydenhoidon uudistuksien jalkoihin. Rapolan selvitys ei tuonut mitään oleellista kumpaankaan suurhankkeeseen. Päinvastoin uusia ongelmakohtia tulee nyt konkreettisesti esille kuten verotus, rahoitus, omasisuustaseet, jne.
Kivelän kaipaama kriisihallinnan valtakunnallinen keskusjohto vain heikkenee etnisestään maakuntien voimakkaan itsehallinnon takia. Sotessa tämä on myös ratkaisematta.
Kommentit
Lähetä kommentti