1980-luvulla Patentti ja rekisterihallitus oli
ajautunut kriisiin, jossa 60000 kaupparekisteri-ilmoitusta oli käsittelemättä ja
ruuhka vain kasvoi. Yritykset joutuvat odottamaan yritystensä rekisteröintiä 10
kuukautta, joten käytännössä rekisteri ei toiminut ilman kiirehtimishakemusta.
Sen lisäksi, että laarin pohjalla olevat ilmoitukset eivät liikkuneet
mihinkään, se loi virastoon väärinkäytöksille alttiin maaperän.
Kauppaministeri Suominen piti viraston johdolle monta
puhuttelua lyhentää käsittely aikoja kolmeen kuukauteen ja eduskunnan puhemies
Ahde oli kahdella kirjeellään vaatinut rajuja muutoksia.
Ruuhka vain kasvoi, koska ruuhka kasvattaa itseään
papereiden etsimisen ja tiedonkulun vaivannäön lisääntymisenä ja yleisen
sekavuuden runsastumisena.
Perimmäinen syy ruuhkaan oli se, että alunperin
hyvin toimiva manuaalien järjestelmä ei kestänyt pikku hiljaa tapahtuvaa
ilmoitusmäärien lisääntymistä. Kamelinselän lopullisena taittaja oli 1980-luvun
hurja yritysten kasvu sekä muut ilmoituksia lisäävät yhtiöjärjestelyt.
Valtiovarainministeriö pyysi minua tulla purkamaan
ruuhkaa suurilla valtuuksilla. Jos en onnistuisi siinä olisin merkitty mies,
mutta se ei painanut mitään sen rinnalla, jos kaupparekisteri kaatuisi ja
nousussa oleva talous saisi väkevän jarrumiehen kaupparekisteristä. Oli pakko
onnistua.
Sitä mitä seuraavaksi kerron, ei ole kaikilta osin
kunniaksi minulle ja heti on todettava uudestaan, että minulla oli VM:n ja rekisterin keskeisten vastuuhenkilöiden tuki.
Kun menin virastoon huomasin, että rekisteri oli kuin
suuri putki, johon ilmoitukset kaadettiin jonkinlaisten käsittelysääntöjen
ohjaamina. Sen jälkeen oli hyvin vaikeaa tietää, missä mikin ilmoitus oli.
Joskus niitä etsittiin kissojen koirien kanssa.
Ministeri Suomien kutusi taas minut puhutteluun ja
kuulleessaan käsittelyajan olevan kahdeksan kuukautta, viittasi kintaalla
kaikille keittämisponnisteluillemme. Poistin synkkänä Espan vilinään.
Ministerin jatkuvista moitteista huolimatta
jatkoimme työtämme jakamalla reksiterin neljään yhtä suureen osaan ja kullekin
tavoitteet, joita seurattiin. Se auttoi jonkin verran, mutta sanktioiden puuttuessa
tavoitteista jäätiin. Monet ajattelivat, että mitä väliä, vaikka tavoitteita ei
saavutetakaan, virkaahan tässä hoidetaan.
Sitten sattuma astui peliin. Jouduin pitämään
pääjohtajan sijaisena esityksen Finlandiatalon Palvelupäivillä palvelujen kehittämisestä
virastossa. 400-päisen kuulijakunnan joukossa oli myös pääministeri Holkeri ja
Suomen kuvalehden toimittaja S. Lamberg. Jossain vaiheessa esitelmääni tulin
sanoneeksi, että ruuhka puretaan, jos virastoon saadaan tulospalkkaus. Lamberg
teki asiasta lehteensä jutun.
Tulospalkkauksen saaminen PRH:n huonon maineen takia
oli aiemmin osoittautunut täysin utopistiseksi. Mutta virastoa olimme pikkuhiljaa
siitä ulos päin meteliä pitämättä kehitettäneet. Meillä oli nyt hyvä
toimistokohtainen budjetointi- ja seuranta järjestelmä, jolla eri toimistojen
tuottavuutta voitiin verrata henkilön tarkkuudella.
Kutsuin henkilöstön läheiseen Aleksanterin
oopperataloon ja ilmoitin propagandistisesti, että jos he viilaavat toimistot
priimakuntoon käsittelemään ilmoituksia, he saavat mojovan tulospalkan. Kaikki
innostuivat, mutta ongelma oli, ettei VM työmarkkinalaitos ollut vielä
kuullutkaan meidän tulospalkkaushankkeesta.
Olin varma, että jos se hyväksytään ruuhkat
purkautuvat. Onnistuin jukertamaan monisivuisen kaavioita ja taulukkoja täynnä
olevan esityksen työmarkkinalaitokselle lausunnolle. Viikon päästä sieltä
soitti esittelijä ja kysyi jotain sivuseikkaa.
Seuraavana päivänä minut kutsuttiin esittelemän se
laitoksen johdolle. Tilanne oli kummallisin kokous, johon oli milloinkaan
kutsuttu. En ehtinyt kuin istahtaa vastapäistä tuimaa valkotukkaista miestä,
kun hän sanoi ”hyväksytty”. minkä jälkeen minut ohjattiin ulos.
Tämä jälkeen ruuhka alkoi purkaantua ryminällä ja
käsittelyajat laskivat vuodessa pariin viikkoon.
Kommentit
Lähetä kommentti