2186. Muutosjohtamista pakolla

     1980-luvulla Patentti ja rekisterihallitus oli ajautunut kriisiin, jossa 60000 kaupparekisteri-ilmoitusta oli käsittelemättä ja ruuhka vain kasvoi. Yritykset joutuvat odottamaan yritystensä rekisteröintiä 10 kuukautta, joten käytännössä rekisteri ei toiminut ilman kiirehtimishakemusta. Sen lisäksi, että laarin pohjalla olevat ilmoitukset eivät liikkuneet mihinkään, se loi virastoon väärinkäytöksille alttiin maaperän.

     Kauppaministeri Suominen piti viraston johdolle monta puhuttelua lyhentää käsittely aikoja kolmeen kuukauteen ja eduskunnan puhemies Ahde oli kahdella kirjeellään vaatinut rajuja muutoksia.

    Ruuhka vain kasvoi, koska ruuhka kasvattaa itseään papereiden etsimisen ja tiedonkulun vaivannäön lisääntymisenä ja yleisen sekavuuden runsastumisena.

     Perimmäinen syy ruuhkaan oli se, että alunperin hyvin toimiva manuaalien järjestelmä ei kestänyt pikku hiljaa tapahtuvaa ilmoitusmäärien lisääntymistä. Kamelinselän lopullisena taittaja oli 1980-luvun hurja yritysten kasvu sekä muut ilmoituksia lisäävät yhtiöjärjestelyt.

     Valtiovarainministeriö pyysi minua tulla purkamaan ruuhkaa suurilla valtuuksilla. Jos en onnistuisi siinä olisin merkitty mies, mutta se ei painanut mitään sen rinnalla, jos kaupparekisteri kaatuisi ja nousussa oleva talous saisi väkevän jarrumiehen kaupparekisteristä. Oli pakko onnistua.

     Sitä mitä seuraavaksi kerron, ei ole kaikilta osin kunniaksi minulle ja heti on todettava uudestaan, että minulla oli VM:n ja  rekisterin keskeisten vastuuhenkilöiden tuki.

     Kun menin virastoon huomasin, että rekisteri oli kuin suuri putki, johon ilmoitukset kaadettiin jonkinlaisten käsittelysääntöjen ohjaamina. Sen jälkeen oli hyvin vaikeaa tietää, missä mikin ilmoitus oli. Joskus niitä etsittiin kissojen koirien kanssa.

      Ministeri Suomien kutusi taas minut puhutteluun ja kuulleessaan käsittelyajan olevan kahdeksan kuukautta, viittasi kintaalla kaikille keittämisponnisteluillemme. Poistin synkkänä Espan vilinään.

     Ministerin jatkuvista moitteista huolimatta jatkoimme työtämme jakamalla reksiterin neljään yhtä suureen osaan ja kullekin tavoitteet, joita seurattiin. Se auttoi jonkin verran, mutta sanktioiden puuttuessa tavoitteista jäätiin. Monet ajattelivat, että mitä väliä, vaikka tavoitteita ei saavutetakaan, virkaahan tässä hoidetaan.

 Sitten sattuma astui peliin. Jouduin pitämään pääjohtajan sijaisena esityksen Finlandiatalon Palvelupäivillä palvelujen kehittämisestä virastossa. 400-päisen kuulijakunnan joukossa oli myös pääministeri Holkeri ja Suomen kuvalehden toimittaja S. Lamberg. Jossain vaiheessa esitelmääni tulin sanoneeksi, että ruuhka puretaan, jos virastoon saadaan tulospalkkaus. Lamberg teki asiasta lehteensä jutun.

     Tulospalkkauksen saaminen PRH:n huonon maineen takia oli aiemmin osoittautunut täysin utopistiseksi. Mutta virastoa olimme pikkuhiljaa siitä ulos päin meteliä pitämättä kehitettäneet. Meillä oli nyt hyvä toimistokohtainen budjetointi- ja seuranta järjestelmä, jolla eri toimistojen tuottavuutta voitiin verrata henkilön tarkkuudella.

     Kutsuin henkilöstön läheiseen Aleksanterin oopperataloon ja ilmoitin propagandistisesti, että jos he viilaavat toimistot priimakuntoon käsittelemään ilmoituksia, he saavat mojovan tulospalkan. Kaikki innostuivat, mutta ongelma oli, ettei VM työmarkkinalaitos ollut vielä kuullutkaan meidän tulospalkkaushankkeesta.

     Olin varma, että jos se hyväksytään ruuhkat purkautuvat. Onnistuin jukertamaan monisivuisen kaavioita ja taulukkoja täynnä olevan esityksen työmarkkinalaitokselle lausunnolle. Viikon päästä sieltä soitti esittelijä ja kysyi jotain sivuseikkaa.

     Seuraavana päivänä minut kutsuttiin esittelemän se laitoksen johdolle. Tilanne oli kummallisin kokous, johon oli milloinkaan kutsuttu. En ehtinyt kuin istahtaa vastapäistä tuimaa valkotukkaista miestä, kun hän sanoi ”hyväksytty”. minkä jälkeen minut ohjattiin ulos.

     Tämä jälkeen ruuhka alkoi purkaantua ryminällä ja käsittelyajat laskivat vuodessa pariin viikkoon.