Heikki
Patomäki (Wikipedia) on oikeassa todetessaan Hari Holkerin hallituksen
1987-1991 aloittaneen uusliberalismin juurruttamisen Suomen hallintoon. Mutta
miksi se tapahtui niin helposti kuin tapahtui?
1980-luvun puolivälissä julkinen hallinto oli siinä pisteessä, että jotain oli tapahduttava, ei taloudellisten rajoitusten takia, vaan liiallisen paisumisen takia. Tilanne oli analogien Romanian tapahtumien, ei ideologisesti ja eikä rajuudessaan, vaan liiallisen turpoamisen ja tehottomuuden takia. Olihan valtiolla 220000 ja kunnilla 560000 virkamiestä ja toimihenkilöä.
Aluksi luultiin, että johtamisen välineiden ja suunnittelu- seurantajärjestelmien avulla voitaisiin saada tehoja enemmän irti. Niitä tulisi kehittää ja niin myös tehtiin. Mutta kokonaistehokkuus ei noussut. Organisaatioiden virtaviivaistamisella oli rajansa, koska ketään ei voinut sanoa irti.
Tämä rinnalla alkoi hallinnossa kiertää papereita ja muistioita ja jopa kirjoja, joissa hahmoteltiin uusia toimintatapoja. Ne olivat lähinnä yksittäisten henkilöiden aikaan saannoksia irrallaan poliittisesta ajattelusta, mutta joita kuitenkin poliittinen johto tuki (mm Johtaminen muuttuvassa julkisessa hallinnossa, Pekka Huttunen, 1993). Tanska ja Uusi-Seelanti olivat esimerkkimaita. Oli myös muistioita, jotka olivat mitä ilmeisimmin oli kirjoitettu tai käännätetty poliittisella toimeksiannolla.
On selvää, että uusliberalismi oli Holkerin hallituksesta lähtien poliittisella agendalla. Jo muiden OECD-maiden paine tähän suuntaan oli kova ja maata, joka olisi kulkenut toista tietä, olisi vähintäkin epäilty, mutta poliitikkojen ohjausote käytännössä oli kuitenkin vaatimatonta.
Yksittäisten kehittäjien oli helppo markkinoida ajatusta yksityisen sektorin tehokkuutta pullistelevaan hallintoon verrattuna. Käytetty ilmaus oli: Kun esitätte meille (esimiestaso) perustellut tavoitteenne, tässä teille on rahat vapaasti käytettäviksi, kuhan saavutatte tavoitteenne.”
Kehittäjille se oli liian helppoa eikä jaksettu ajatella loppuun asti mm. vapaiden markkinoiden suhteesta hallinnon perustehtäviin ja erilaisten ihmisryhmien palvelutarpeeseen ja palvelujen saavutettavuuteen. Ei ajateltu, etteivät markkinat voi toimia tilanteissa, jossa asiakkaalla ei ole kykyä valita ja kilpailu on näennäistä.
Helppoja ratkaisuja olivat VTKK ja Hankintakeskuksen yhtiöittämiset jne. Ironista kyllä VTKK yhtiöittämien oli kuitenkin katkera virhe, mitä nyt yritetään paikata soten sivutuotteena. Tilaaja-tuottaja-mallin uskottiin aluksi rajoittuvan hallinnon sisään, mutta se nopeasti kääntyi yleiseksi yhtiöittämiseksi, ja lopulta johti suuren osan julkishallintoa siirtymiseen yhtiöiden pyritettäviksi. Tämä tapahtui siitä huolimatta, vaikka jo alkuaikoina havaittiin, kuinka paljon lisätyötä ja juridisia sopimuksia aiheutti tilaajan ja tuottajan roolien täsmennys.
Merkille pantavaa on, että budjettitaloudessa uusliberalismin keinot otettiin käyttöön paljon myöhemmin kuin hallinnon kehittämisessä. Tämä johtui 2008 alkaneesta lamasta. Sitä enne ei ollut ollut tarvetta.
Olisi ollut kuitenkin toinen tie. Se olisi perustunut tutkimuksiin ja selvityksiin, mitä ja miksi jokin tehtävä toimii markkinaympäristössä laadukkaammin ja tehokkaammin kuin viranomaisohjauksessa tunnistaen asiakkaan tarpeet ja mahdollisuudet.
Uusliberalismin keinot otettiin käyttöön vasta pakon edessä: hallinto pöhöttymisen, käyttötalous rahoituskriisin takia.
1980-luvun puolivälissä julkinen hallinto oli siinä pisteessä, että jotain oli tapahduttava, ei taloudellisten rajoitusten takia, vaan liiallisen paisumisen takia. Tilanne oli analogien Romanian tapahtumien, ei ideologisesti ja eikä rajuudessaan, vaan liiallisen turpoamisen ja tehottomuuden takia. Olihan valtiolla 220000 ja kunnilla 560000 virkamiestä ja toimihenkilöä.
Aluksi luultiin, että johtamisen välineiden ja suunnittelu- seurantajärjestelmien avulla voitaisiin saada tehoja enemmän irti. Niitä tulisi kehittää ja niin myös tehtiin. Mutta kokonaistehokkuus ei noussut. Organisaatioiden virtaviivaistamisella oli rajansa, koska ketään ei voinut sanoa irti.
Tämä rinnalla alkoi hallinnossa kiertää papereita ja muistioita ja jopa kirjoja, joissa hahmoteltiin uusia toimintatapoja. Ne olivat lähinnä yksittäisten henkilöiden aikaan saannoksia irrallaan poliittisesta ajattelusta, mutta joita kuitenkin poliittinen johto tuki (mm Johtaminen muuttuvassa julkisessa hallinnossa, Pekka Huttunen, 1993). Tanska ja Uusi-Seelanti olivat esimerkkimaita. Oli myös muistioita, jotka olivat mitä ilmeisimmin oli kirjoitettu tai käännätetty poliittisella toimeksiannolla.
On selvää, että uusliberalismi oli Holkerin hallituksesta lähtien poliittisella agendalla. Jo muiden OECD-maiden paine tähän suuntaan oli kova ja maata, joka olisi kulkenut toista tietä, olisi vähintäkin epäilty, mutta poliitikkojen ohjausote käytännössä oli kuitenkin vaatimatonta.
Yksittäisten kehittäjien oli helppo markkinoida ajatusta yksityisen sektorin tehokkuutta pullistelevaan hallintoon verrattuna. Käytetty ilmaus oli: Kun esitätte meille (esimiestaso) perustellut tavoitteenne, tässä teille on rahat vapaasti käytettäviksi, kuhan saavutatte tavoitteenne.”
Kehittäjille se oli liian helppoa eikä jaksettu ajatella loppuun asti mm. vapaiden markkinoiden suhteesta hallinnon perustehtäviin ja erilaisten ihmisryhmien palvelutarpeeseen ja palvelujen saavutettavuuteen. Ei ajateltu, etteivät markkinat voi toimia tilanteissa, jossa asiakkaalla ei ole kykyä valita ja kilpailu on näennäistä.
Helppoja ratkaisuja olivat VTKK ja Hankintakeskuksen yhtiöittämiset jne. Ironista kyllä VTKK yhtiöittämien oli kuitenkin katkera virhe, mitä nyt yritetään paikata soten sivutuotteena. Tilaaja-tuottaja-mallin uskottiin aluksi rajoittuvan hallinnon sisään, mutta se nopeasti kääntyi yleiseksi yhtiöittämiseksi, ja lopulta johti suuren osan julkishallintoa siirtymiseen yhtiöiden pyritettäviksi. Tämä tapahtui siitä huolimatta, vaikka jo alkuaikoina havaittiin, kuinka paljon lisätyötä ja juridisia sopimuksia aiheutti tilaajan ja tuottajan roolien täsmennys.
Merkille pantavaa on, että budjettitaloudessa uusliberalismin keinot otettiin käyttöön paljon myöhemmin kuin hallinnon kehittämisessä. Tämä johtui 2008 alkaneesta lamasta. Sitä enne ei ollut ollut tarvetta.
Olisi ollut kuitenkin toinen tie. Se olisi perustunut tutkimuksiin ja selvityksiin, mitä ja miksi jokin tehtävä toimii markkinaympäristössä laadukkaammin ja tehokkaammin kuin viranomaisohjauksessa tunnistaen asiakkaan tarpeet ja mahdollisuudet.
Uusliberalismin keinot otettiin käyttöön vasta pakon edessä: hallinto pöhöttymisen, käyttötalous rahoituskriisin takia.
Kommentit
Lähetä kommentti