On sanottu, että politiikka on mahdollisuuksien taidetta.
Seuratessa eduskunnan kyselytunteja ja politiikkojen sanomisia mediassa, se on
enemmänkin lupauksien kuin mahdollisuuksien taideta. Parasta on kuitenkin
heittä sivuun jalo taide sanan tässä yhteydessä, vaikkakin puolueet arvostavat
maalaustaidetta, ja yrittää tarkastella, mitä arkisen politiikkapeiton alta
löytyy.
Sivullisten ei pitäisi lainkaan mollata politiikkoja heidän tekemisistään, koska politiikkojen valta perustuu sellaisten sivullisten välinpitämättömyyteen, jotka muodostavat enemmistön. Jos tämä enemmistö kävisi äänestämässä, harjoitettavan politiikan sisältö olisi aivan erilaista, mitä nyt on. Pulinoita pitäisi olla vähemmän.
Kuitenkin on turhaa mennä enkelten puolelle, koska itse ei ole enkeli eli jokaiselle sattuu virheitä ja on syytä ne myös tavalla tai toisella myöntää. Paradoksaalista kyllä poliitikko ei hevin tunnusta virheitään, vaikka on pelkän vähemmistön luottamuksen varassa. Tämä on luonut politiikkaan erehtymättömyyden moodin. Tämä on tärkeä moodi, koska sitä vasten politiikkaa moittivien on helppo naulita poliitikko lähes mistä tahansa tämän teosta.
Koska kansan vähemmistö ei osallistu aktiivisesti politiikkaan, sille jää, ehkä jopa pidetty katsomosta huutelijan rooli. Katsomoon näkyvät sadoilletuhansille silmäpareille poliittiset virkanimitykset, vaalirahasotkut, hämäristä kokoukista irti rimpuilut, valtavat maakunnan kokoiset lehmän kaupat ja jopa olympiakomiteaan saakka ulottuvat isännättömän rahan keplottelut.
Kun tällaiset suhmuroinnit toistuvat vuosikymmenestä toiseen median vielä paisutellessa ja pitkittäessä niitä, kansa aivopestään suhtatummaa kaikkeen, mitä poliitikko sanoo varauksellisesti jopa kielteisesti.
Eipä olekaan ihme, jos sivustakatsoja napsauttaa päälleen oman mollausmoodinsa, vaikka poliitikko puhuisi kuinka totta ja tosissaan. Poliitikkojen ei kuitenkaan kannata välittää mitään moitteista korkeille palkoille ja taksimatkoille, mutta veronmaksajien rahoilla tapahtuvaan oman, puolueen, tai lähipiirin edun ajamiseen kansalaisten on syytä reagoida voimakkaasti.
Poliitikon lupaus- ja virheiden kätkemismoodi ja sivustakatsojan mollausmoodi ovat aivan eriparia verrattaessa esimerkiksi kahden jalkapallojoukkueen fanitusmoodeihin jälkimmäisten ollessa identtisiä mutta vastakkaisia. Jälkimmäiset pysyvät samoina ajasta toiseen, mutta poliitikkojen ja kansan välejä voidaan parantaa, kun politiikka siistii tapojaan. Viime vuosina sitä on jo tapahtunut.
Sivullisten ei pitäisi lainkaan mollata politiikkoja heidän tekemisistään, koska politiikkojen valta perustuu sellaisten sivullisten välinpitämättömyyteen, jotka muodostavat enemmistön. Jos tämä enemmistö kävisi äänestämässä, harjoitettavan politiikan sisältö olisi aivan erilaista, mitä nyt on. Pulinoita pitäisi olla vähemmän.
Kuitenkin on turhaa mennä enkelten puolelle, koska itse ei ole enkeli eli jokaiselle sattuu virheitä ja on syytä ne myös tavalla tai toisella myöntää. Paradoksaalista kyllä poliitikko ei hevin tunnusta virheitään, vaikka on pelkän vähemmistön luottamuksen varassa. Tämä on luonut politiikkaan erehtymättömyyden moodin. Tämä on tärkeä moodi, koska sitä vasten politiikkaa moittivien on helppo naulita poliitikko lähes mistä tahansa tämän teosta.
Koska kansan vähemmistö ei osallistu aktiivisesti politiikkaan, sille jää, ehkä jopa pidetty katsomosta huutelijan rooli. Katsomoon näkyvät sadoilletuhansille silmäpareille poliittiset virkanimitykset, vaalirahasotkut, hämäristä kokoukista irti rimpuilut, valtavat maakunnan kokoiset lehmän kaupat ja jopa olympiakomiteaan saakka ulottuvat isännättömän rahan keplottelut.
Kun tällaiset suhmuroinnit toistuvat vuosikymmenestä toiseen median vielä paisutellessa ja pitkittäessä niitä, kansa aivopestään suhtatummaa kaikkeen, mitä poliitikko sanoo varauksellisesti jopa kielteisesti.
Eipä olekaan ihme, jos sivustakatsoja napsauttaa päälleen oman mollausmoodinsa, vaikka poliitikko puhuisi kuinka totta ja tosissaan. Poliitikkojen ei kuitenkaan kannata välittää mitään moitteista korkeille palkoille ja taksimatkoille, mutta veronmaksajien rahoilla tapahtuvaan oman, puolueen, tai lähipiirin edun ajamiseen kansalaisten on syytä reagoida voimakkaasti.
Poliitikon lupaus- ja virheiden kätkemismoodi ja sivustakatsojan mollausmoodi ovat aivan eriparia verrattaessa esimerkiksi kahden jalkapallojoukkueen fanitusmoodeihin jälkimmäisten ollessa identtisiä mutta vastakkaisia. Jälkimmäiset pysyvät samoina ajasta toiseen, mutta poliitikkojen ja kansan välejä voidaan parantaa, kun politiikka siistii tapojaan. Viime vuosina sitä on jo tapahtunut.
Kommentit
Lähetä kommentti